— Soitatko huilua?
— Soitanko huilua!… Mutta sitäkään et saa sanoa kenellekään.
— Miksikä ei? Eihän ole synti soittaa huilua.
»Groza silmäili minua hetken suuttuneena ja sanoi sitten:
— Ei. Soittaminen ei ole jumalattomuutta, mutta saattaa se kaikkien tietoon, se on jumalattomuutta, vieläpä suurtakin… sille, joka rakastaa huilua.
— Kaikkihan sitä rakastavat…
— Olet typerä, Floritchica. Ihmiset rakastavat huilua kuten he rakastavat koiraa, jonka kytkevät koppiin, kuten he rakastavat satakieltä, jonka panevat häkkiin, kukkaa, jonka nyhtävät irti siitä, mihin Jumala on sen istuttanut, ja vapautta, jonka kääntävät orjuudeksi. Jos kaikki rakastaisivat huilua kuten minä, ei olisi heitukoita, ei poteracheja eikä gospodareja, vaan kaikki olisivat veljiä. Mutta veljiä ei nyt ole missään…
— Kuinka tiedät kaiken tämän, Groza?
— Kas, sinäpä olet utelias… Sanon sen sinulle, sillä olen seurannut sinua kauan aikaa ja huomannut, että sinä yksin olet samanlainen kuin minä niissä kahdeksassa kylässä, jotka tunnen. Mutta sinä tarvitset dascalin [isäntä] ja minä rupean dascaliksesi. Tahdotko, että Grozasta tulee dascalisi, Grozasta, joka vielä kerran on heitukka?
— Kyllä, Groza, ole sinä minun dascalini. Sano, kuinka olet saanut tietää kaiken tämän.