— Kas näin. Minulla on vanhempi veli, joka on naimaiässä, hän on kookas ja typerä. Hän soittaa huilua kyläjuhlissa, jotta hölmöt saisivat tanssia. Hänellä oli koira, jota hän piti kahleissa, satakieli, jonka hän oli sulkenut häkkiin, ja molemmat eläinparat kuolivat suruun. Silloin minä sanoin veljelleni, että hän oli aasi, huilua soittava aasi. Näistä sanoistani sain niin vähän veljellisen taputuksen, että poskeni paisui pulleaksi. Ja hän soitti edelleen huilua, jotta hölmöt saisivat tanssia, sulki häkkiin toisen satakielen ja kytki kahleisiin toisen koiran, mutta minä rikoin häkin ja heitin kahleet kaivoon. Silloin olin vähällä päästä hengestäni: hän ei enää ollut aasi, vaan oikea poterachi, ja se hänestä varmaan vielä tuleekin. Mutta minusta tulee heitukka, ja silloin hän saa tuntea, mistä tuuli käy.
* * * * *
»Siihen päivään saakka, jolloin tulin tuntemaan Grozan, olin ollut yksin. Äitini pakoitti minut viettämään lapsuuteni päivät korutöiden ääressä, silmät kytkettyinä kanavakankaaseen, ellostavaan ja surkeaan vaatepalaseen, joka nielee nuoren tytön kauneimmat vuodet, ja jonka vuorostaan turmelee koi, sitten kun se on ollut kaksi sukupolvea ihmettelyn esineenä. Nousin sotaan äitiäni ja koko kylää vastaan; minua pidettiin yleisesti laiskurina.
»Entä sitten? Olisiko ummistettava silmänsä auringonsäteelle, joka siroittelee hopealäikkiä metsäpolulle? Eikö olisi koskaan tarkattava, kuinka satakieli ahertelee pesässään? Luovuttava tuulen hyväilystä, joka pullistaa viittaamme? Tukkia korvansa puron lirinältä, joka hyppelee tyytyväisenä jokea kohti, — kerta kaikkiaan: pysyä kuurona kevään kutsuille, joka tuo sanomaa uudesta elämästä, kesän kutsuille, joka vaikeroi yltäkylläisyyden painosta, unohtaa syksy, joka on niin täynnä alakuloisuutta, ja elää, käymättä miettiväiseksi, kun katselee talven valkeaa käärinliinaa? Ja miksi tämä täydellinen kieltäytyminen?
»Siksikö, että tekisit pitkiä pyyheliinoja tulevan aviopuolisosi käsiä varten, joilla hän antaa sinulle korvapuusteja; tai kauniita pitsipeittoja, joiden päälle humalainen miehesi heittäytyy maata liejuisine saappaineen; tai vieläpä kädenpaksuisia villamattoja 'sielusi valitulle', joka liiaksi punaviiniä ja pastramaa nauttineena tahraa tuon kauniin lahjan, jonka ääressä ahkeroit kokonaisen vuoden unelmoiden tästä onnekkaasta päivästä? Oi, sinä jokaisen maalaistytön houkutteleva haave, olen onnellinen, ettet ole ollut minun! Minä kieltäydyin kiinnittämästä silmiäni kankaaseen ja haaveilemasta sellaisesta, jonka todenperäisyyden elämä ympärilläni kielsi.
»Minun silmäni, joiden olisi pitänyt kimmeltää kyynelistä gherghefin yli kumartuessani, kuvastelivat kenttien kirkkautta, joilla paimensin lampaitani; minä annoin niiden tähystellä taivaan sineä, kuilujen syvyyksiä ja kuusten latvoja; ja jos ne ovat kyynelöineet, on syynä ollut ensimmäisen rakastettuni, tuulen, hillittömyys.»
* * * * *
— Tiedätkö, sanoi Groza eräänä päivänä, kun olimme jälleen juoksennelleet villeinä kedoilla, tiedätkö, että tuulesta oli kerran vähällä tulla rotan appi-ukko?
— En, sitä en ole tietänyt!
— Niin, liki piti, ettei tuuli antanut somaa tytärtään puolisoksi maailman roistomaisimmalle eläimelle, ja hänet pelasti siitä vain ovela vastaus.