Yhdellä hyppäyksellä olin ulkona, mutta en erottanut muuta kuin kavioiden kiivaan kapseen pimeässä yössä.
Hapuillessamme tuntia myöhemmin eteenpäin pimeässä ja kompastellessamme joka kuoppaan, Barba Yani huusi minulle kuin varoitukseksi ikään:
»Sinä tahdoit 'kunnioittaa hyvää onneamme'! No niin, kulje nyt jalkaisin, sinä siunattu aasi! Ja laula lohdutukseksesi: 'Taasen olet hankkinut itsellesi humalan!'»
Mikä onni onkaan tuntea sydämensä sykkivän hyvässä inhimillisessä maaperässä, tässä mainiossa mullassa, joka välittää meihin elävöittävää nestettään!
Onneton se, joka ei tästä mitään tiedä!
Niinä vuosina, jolloin minun ja Barba Yanin elämä oli yhtä, oli itse luontokin hellivä, veljellinen, runollinen. Kaikki oli mielestäni kaunista ja elämisen arvoista. Rumuus kadotti vastenmielisyytensä, typeryys kilpistyi pilantekoomme, kavaluus paljastui, suurten väkivaltakin tuntui minusta siedettävältä. Kun kosketus karheaan ulkomaailmaan oli tukehduttaa meidät, pakenimme äänettömään maailmaamme, tuohon maailmaan, missä luonto yksin haastaa silmille ja sydämelle.
Barba Yani saattoi kulkea päiväkauden sanaa sanomatta. Katseellaan hän vain osoitti minulle, mikä oli huomion arvoista. Tätä hän sanoi »terveyskylvyn ottamiseksi». Sitä se todella olikin. Äänetön luonto puhdistaa ja antaa mielenrauhan elämän alhaisuuden nöyryyttämälle ihmiselle, sillä voimakkainkaan ei voi liikkua roskaväen keskellä tuntematta itseään saastutetuksi.
Mutta tämä nuoruusvuosieni suuri seuralainen oli lisäksi muinaisajan ja sen viisaustieteen tuntija. Keskustelujaan elämästä — mikä oli hänen joutohetkiensä lempihuvia — hän valaisi viisaustieteestä ottamillaan esimerkeillä. Itse hän ei aina osannut elää viisaasti, mutta hän rakasti sydämen hiljaista rauhaa.
»Ennemmin tai myöhemmin älykäs mies ymmärtää, kuinka turhaa on tunteitten myllerrys, joka turmelee rauhan ja polttaa poroksi elämän», hän sanoi minulle. »Onnellinen se, ken ymmärtää tämän varhain, sillä sitä enemmän hän nauttii olemassaolosta».
Eräänä kylmänä syyspäivänä olimme manööverikentällä lähellä Alepia. Sotilaat vakasivat lämpimän juoman väkirynnäköllä (kuten sotilaallinen sanontatapa kuuluu). Upseeritkin tulivat maistelemaan sitä, ja kun meillä oli hehkuvia kivihiiliä ibrikiemme alla, jäivät he lämmittelemään käsiään ja juttelemaan. Eräs korkea-arvoinen upseeri kertoi alaiselleen kaskua, jonka mukaan muuan kenraali, Aleksanteri Suuren ystävä, kehoitti tätä suostumaan Dariuksen tarjoamaan rauhaan, sanoen: