»Kautta Allahin, se on totta? Sinä olet siis tuo poika, joka etsi silmäpuolta äitiään. Sait varmaankin kokea monta kovaa tuon satyyrin luona!»
»Niin… En tuntenut häntä!»
»Kuinka saatoit luottaa ensimäiseen vastaantulijaan, joka silitteli hyväillen lapsekkaita kasvojasi?» Upseeri puheli kauan kanssamme, kertoillen Mustafa beyn suurista konnantöistä. Sitten hän alkoi keskustella innokkaasti Barba Yanin kanssa, jonka tiedot hämmästyttivät häntä. Ja lähtiessään hän puristi sydämellisesti käsiämme, ja antoi meille kummallekin turkkilaisen kultarahan.
»Se ei ole juomarahaa», sanoi hän. »Tahdon vain osoittaa pitäväni arvossa vanhuksen viisautta ja nuorukaisen kärsimystä».
Kotimatkalla Barba Yani päätteli:
»Näetkös, Stavro? Erhettä on paljon, mutta älykkäisyys poistaa raja-aidat, vaikkapa asianomainen olisi puettu sotilasunivormuunkin!»
Tällävälin Barba Yani vanheni. Sydäntauti teki hänet vuosi vuodelta yhä kykenemättömämmäksi ansaitsemaan leipäänsä. Väsymys valtasi hänet usein. Hän vaipui tuon tuostakin raskasmielisyyteen. Minä olin kaksikolmattavuotias, vahva, rohkea ja neuvokas. Meillä oli hiukan säästöjä ja päätin kehoittaa häntä lepäämään. Jotta tämä lepo olisi ollut hänelle mieluisa, valitsin oleskelupaikaksemme meille vielä oudon maan: Libanonin vuoriston.
Oi sinä kaunis ja suruisa Libanon! Jo ajatellessanikin siellä vietettyä vuotta päihtyy sydämeni riemusta ja vuotaa samalla verta!… Ghazir!… Ghazir!… Ghazir!… Ja sinä Dlepta!… Ja sinä Hermon!… Ja sinä Malmetein!… Ja te setrit pitkine ystävällisine oksinenne, jotka näyttävät tahtovan syleillä koko maata!… Ja te granaattiomenapuut, joille riittää pari kahmaloa multaa kallionhalkeamassa, tarjotaksenne kulkijalle mehukkaita hedelmiänne!… Ja sinä Välimeri, joka antaudut hekumallisena jumalasi polttaville hyväilyille ja levität tahrattoman ja mittaamattoman ulappasi Libanonin majojen vähäisten ikkunain eteen, jotka rinteiltä katselevat kasvoihin äärettömyyttä!… Kaikille ja kaikelle sanon jäähyväiset!… En enää koskaan näe teitä, mutta ainutlaatuinen ja lempeä hohteenne säilyy iäti silmissäni!… Tuo hohde on himmennyt muistissani… Elämä ei ole sallinut, että iloni olisi jakamaton… Mutta, Jumalani, milloin suo elämä meille täydellistä iloa?…
Asetuimme asumaan Ghazirin kylään, joka on maalauksellisen kaunis, kuten melkein koko Libanon, ja sijaitsee suojaisella kukkulalla. Olimme vanhan nivelsärkyä potevan, Set Amra-nimisen vaimon ainoat vuokralaiset. Hän eli yksinäisyydessä ja oli kristitty arabialainen niinkuin kaikki libanonilaiset. Kristittynä hän otti meidät ystävällisesti vastaan, vaikka olimmekin oikeauskoisia ja hän itse katolilainen. Ja nyt saatte jälleen kuulla tarinan, sillä elämäni taival on rikas tarinoista.
Sillävälin kun minä kuljin ansioilla ja Barba Yani retkeili keppineen granaattiomenoita etsiskellen ja käärmeitä tappaen, saimme kuulla, että Set Amralla, jonka kanssa pakinoimme vesipiippua poltellessamme, saimme kuulla, sanon minä, että hänelläkin oli surunsa. Hän oli liian yksin, ja tämä yksinäisyys jäyti hänen sydäntään. Hänen ainoa lapsensa, kaksikymmenvuotias tyttö, oli Venezuelassa, mihin oli matkustanut isänsä kanssa rahaa ansaitsemaan, kuten Libanonin asukkaitten on tapana. Mutta isä oli kuollut vuosi sitten, ja senjälkeen olivat kirjeet Amerikasta harvenneet. Selina-tyttönen ei ollut köyhä. Hän johti sievoista korukauppaa. Mutta äidille hänen sydämensä ei paljoakaan säteillyt hellyyttä. Hän unohti hänet, ja Set Amran täytyi usein elää pelkällä leivällä päivät pääksytysten.