Sillä välin kun me kuuntelemme hänen tarinaansa, kuuntelee hän itse nyt vain, mitä muut kertovat. Kuunnelkaamme hänen kanssaan, jos suvaitsette.
Panait Istrati.
STAVRO
Adrienin pää oli täynnä sekavia mietteitä hänen kulkiessaan Brailassa pitkin Jumalan Äidin bulevardia, joka johtaa samannimisestä kirkosta Kansanpuistoon. Puiston portille saavuttuaan hän pysähtyi hämmentyneenä ja kiukuissaan.
»Oli miten oli!» hän huudahti ääneensä. »Enhän enää ole lapsi!… Ja luulenpa olevani oikeutettu ajattelemaan elämästä miten haluan».
Kello oli kuusi illalla. Oli arkipäivä. Puiston kummallekin pääportille johtavat käytävät olivat melkein autiot. Ilta-aurinko kultasi hiekan, sireenipensaiden jo verhoutuessa yön hämärään. Yölepakot lentelivät sinne tänne, kuin vainottuina. Penkit käytävien vierillä olivat miltei tyhjät, paitsi puiston etäisimmissä kolkissa, missä nuoret parit painautuivat liki toisiaan ja muuttuivat vakaviksi häiritsevien ohikulkijoiden lähestyessä. Adrien ei kiinnittänyt huomiota ainoaankaan vastaantulijaan. Hän hengitti mielihyvin puhdasta ilmaa, joka kohosi äsken kostutetusta hiekasta ja johon sekoittui kukkien tuoksua, ja ajatteli sitä, mitä ei voinut ymmärtää.
Hän ei ymmärtänyt nimenomaan sitä vastenmielisyyttä, jota hänen äitinsä osoitti hänen valitsemaansa seuraa kohtaan, vastenmielisyyttä, joka vastikään oli aiheuttanut kiivaan sananvaihdon äidin ja hänen ainoan poikansa välillä. Adrien tuumi näin:
»Hänen mielestään Mikael on muukalainen, epäilyttävä heittiö, sokerileipuri Kir Nikolain palvelija. Entä mitä sitten?… Mitä minä olen?… Maalari, ja kaiken lisäksi saman sokerileipurin entinen palvelija!… Ja jos joskus matkaisin vieraille maille, pidettäisiinkö minua siellä muitta mutkitta heittiönä».
Kiihtyneenä hän polkaisi jalkaansa:
»Tuhat tulimmaista! Se on kurjaa vääryyttä Mikael-parkaa kohtaan. Minä pidän tuosta miehestä siksi, että hän on minua viisaampi ja kokeneempi, ja että hän nurkumatta kärsii kurjuutta. Mitä? Siksikö, ettei hän kuuluta katoilta nimeään, maataan ja puuttuvien hampaittensa lukua, siksikö hän on vain heittiö?… No niin, minäpä tahdon olla tuon heittiön ystävä!… Ja tunnenkin olevani siitä oikein onnellinen».