Adrien jatkoi koneellisesti matkaansa, punniten samalla mielessään kaikkea, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Ja kaikki tuntui hänestä mielettömältä.
»Ja entä tuo naimahanke? Olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja hän aikoo jo sälyttää niskoilleni jonkun hölmön, hölmön, ehkäpä kaniinin, joka näännyttäisi minut hellyydellään ja muuttaisi huoneeni kaatopaikaksi. Jumalani!… Luulisipa, ettei ole mitään nerokkaampaa maan päällä kuin munia pieniä tyhmyreitä, täyttää maa orjilla ja tulla itse tuon roskajoukon ensimäiseksi orjaksi. Ei, ei!… Pidän enemmän Mikaelin tapaisesta ystävästä, olkoonpa hän vaikka kymmenkertaisesti epäilty. Mitä siihen moitteeseen tulee, että »vedän ihmisiä kielestä saadakseni heidät puhumaan», en tosiaankaan tiedä, miksi niin mielelläni »vedän ihmisiä kielestä». Ehkä siksi, että valkeus tulee väkevien puheista, kuten Jumalankin, joka sanoi: 'Tulkoon valkeus!', ja valkeus tuli».
Keväisen illan hiljaisuuden katkaisi äkkiä laivan höyrypillin viiltävä ääni, havauttaen nuoren miehen ajatuksistaan, samalla kun hän tunsi voimakkaan ruusun ja neilikan tuoksun tulvahtavan vastaansa.
Adrien suuntasi askeleensa suurelle kävelytielle, joka kiertää ylängön laitaa ja josta näkee yli sataman ja Tonavan. Hetkiseksi hän pysähtyi katselemaan tuhansia valoja, jotka tuikkivat satamassa ankkuroivista laivoista, ja hänen rinnassaan heräsi vastustamaton matkahalu:
»Jumalani! Kuinka ihanaa mahtaisikaan olla matkata tuollaisilla laivoilla, jotka kyntävät meriä ja alati löytävät uusia rantoja, uusia maailmoita!»
Suruissaan siitä, ettei voinut antaa valtaa mieliteolleen, hän lähti allapäin jatkamaan matkaansa. Silloin hän kuuli huudettavan takanaan:
»Adrien!…»
Hän kääntyi katsomaan. Penkillä, jonka ohi hän juuri oli kulkenut, istui mies tupakoiden. Likinäköisyys ja hämärä estivät Adrienia tuntemasta häntä. Mies ei noussut, ja Adrien lähestyi häntä hiukan vastahakoisesti, ja huudahti sitten riemusta:
»Stavro!…»
He kättelivät toisiaan, ja Adrien istahti hänen viereensä.