Stavro, kulkukauppias — yleisemmin tunnettu nimellä »mehusaksa», myymänsä aineen mukaisesti — oli Adrienin äidin pikkuserkku, ja aikoinaan hyvin tunnettu ilmiö esikaupunkien huimapäiden kesken; menneet kolmekymmentä vuotta ja silloin sattunut häväistysjuttu ovat nyt haudanneet hänet unholaan.
Hän oli kooltaan yli keskimitan, kasvoiltaan kalpea, hyvin laiha ja hyvin ryppyinen. Hänen suuret siniset silmänsä, toisinaan avoimet ja vilpittömät, toisinaan epäluotettavat ja pälyilevät, milloin mitenkin, kuvastivat Stavron koko elämää. Häilyvää, levotonta elämää, johon hänet saattoi kummallinen kulkuriluonne ja jota hänen viidennestäkolmatta ikävuodestaan alkaen synkisti yhteiskunnan murheellinen väliintulo (johtuen avioliitosta rikkaan, sievän ja tunteilevan tytön kanssa), yhteiskunnan, jonka ulkopuolelle hän vuotta myöhemmin joutui häväistynä, sydän rikkirevittynä, luonne turmeltuneena.
Adrien tunsi hämärästi hänen tarinansa. Hänen äitinsä oli kertonut sen hänelle kajoamatta yksityiskohtiin, varoittavana esimerkkinä paheellisesta elämästä. Mutta Adrien teki siitä aivan päinvastaiset johtopäätökset. Ja useammin kuin kerran hän oli sisäisen vaistonsa vetämänä lähestynyt Stavroa, niinkuin lähestytään soittokonetta, jonka ääntä halutaan kuulla; soittokone oli vaiennut.
Muuten he olivat tavanneet toisiaan vain pari kolme kertaa, aina ulkosalla. Hänen äitinsä koti oli suljettu Stavrolta, niinkuin kaikki kunnialliset kodit. Mitäpä sanottavaa olisikaan ollut halveksitulla kulkukauppiaalla tälle hemmoitellulle pojalle?
Stavro oli kaiken kansan silmissä suurveijari, ja se hän todella olikin ja tahtoi olla. Hoitamattomana ja puku rypistyneenä, vaikka se olisikin ollut uusi, näöltään puolittain maalaisena, puolittain kaupunkilaisena, paita silittämättä ja kauluksettomana, ilmeeltään kuin hevosvaras, hän käytteli kieltään ja elehti tavalla, mikä huvitti ihmisiä, mutta samalla alensi häntä ja saattoi hänet ylenkatsotuksi.
Hän sinkautti keskellä katua tuttavilleen pilkkanimiä, jotka eivät koskaan olleet ilkeitä. Monet heistä saivat pitääkin ne. Jos joku miellytti häntä, pyysi hän hänet kanssaan kahvilaan, tilasi puolikkaan viiniä, ja juotuaan pistäytyi ulos muka jollekin asialle, jääden sille tielleen. Jos joku vastaantulija pidätti häntä liian kauan, saattoi hän huudahtaa:
»Se ja se henkilö odottaa sinua siinä ja siinä kahvilassa; mene pian!…»
Mutta eniten huvittivat Adrienia tzirs'ien [eräänlainen savustettu silli] päät ja Stavron tupakkakotelot. Puhellessaan jonkun kanssa hän veti taskustaan tuollaisen kuivaneen kalanpään, jonka kita ammotti selkoselällään, ja tartutti sen hiljaa puhetoverinsa takinliepeeseen. Mies jatkoi matkaansa katua pitkin, kalanpää tarrautuneena takin helmaan, ohikulkijoiden suureksi riemuksi.
Kukkarojuttu oli vieläkin parempi. Kuten tunnettua, on itämailla tapana, milloin haluaa kiertää itselleen savukkeen, pyytää tupakkaa niiltä, joiden seurassa sattuu olemaan. Stavro ei hidastellut kääntyä ensimäisen vastaantulijan puoleen. Mutta sensijaan että hän, käytettyään tupakkakoteloa hyväkseen, olisi kiittäen antanut sen takaisin omistajalle, hän pisti sen omaan taskuunsa, minkä läpi se heti liukui maahan. Silloin hän kiiruhti nostamaan sen ylös, pyyhkieli sitä, pyyteli anteeksi, ja tahtoen muka panna sen omistajansa laskuun, hän antoi sen sujahtaa ohi. Nikkeli- tai pahvikotelo putosi jälleen kadulle.
»Ah, kuinka kömpelö olenkaan», huudahti Stavro.