Maija. No nyt se nasta variksenpelätin nähtiin! (Nauraa.) On kun sontiainen. (Asettelee uudestaan leninkiä eteensä.) Kyllä se tuo vaate muuttaa niin ihmisen, ettei uskoisi; kun sieltä meidän puolestakin tytöt menevät kaupunkiin ja ovat siellä vähän aikaa, niin eipä tahtoisi tuntea samoiksi ihmisiksi, kun ovat niin herrastuneet. — — — Niin minäkin laittelen, kunhan rahat joutuu. — — — Menen heti kotipuoleen käymään — — — ja siellä kun sitten kysytään, että kukahan tuo tutunnäköinen ihminen on, kun niin hienossa hankituksessa kulkee? — Ja kun saavat kuulla, niin akat lyövät reiteensä ja ihmettelevät, että ei tässä maailmassa olisi uskonut Möttösen Maijaa tuossa oorningissa näkevänsä.
Pekka. Olitpa tuota nyt sinäkin missä oorningissa tahansa.
Maija. Mitä?
Pekka. Tuota, minä meinasin, näytäthän sinä melko pulskalta muutenkin.
Maija. Jaa-ah, mutta kyllä se onkin aivan toista, kun on oikein ylöslaitettu ja puettu.
Pekka. Valtaavat vielä sinut minulta, kun kovin laittelet.
Maija. Elä siinä viisastele! makaa sinä vain ja odota vallankumousta.
Pekka. Elä nyt leikistä suutu! Hyvissä mielissähän minä tässä puhelen. (Menee Maijaa taputtelemaan.) Ollaan ystävät, ollaan ystävät.
Maija. No älä rypistä läninkiä, kuvatus.
Pekka. Hi, ai, enpä huomannut. Onko se oljanssia?