Hän oli asettanut molemmat kätensä pienen välimatkan päähän, haavoitetun ohimoitten molemmin puolin. Tämä vastasi: "En oikein hyvin."
Olin jo purkanut auki harsositeet. Huomasimme takaraivossa pienen läven, sitäkin selvemmin havaittavan, kun oli pidetty huolta hiusten poisajelemisesta sen kohdalta. Ortègue tarkasti kauan haavoittumaa.
"Luulen voivani laatia diagnoosinne", hän sanoi vihdoin. "Niskaluun vioittuma. Haava tunkee lävitse ja on syvä. Luoti on jäänyt päähän. Sen pitäisi sijaita oikeanpuolisessa niskaliuskassa… Ei ole syytä tarttua asiaan, koska Teillä ei ole pyörrytystä, ei kuumetta, ei kouristuksia. Haavan näöstä päättäen ei siinä ole luusiruja. Se on todettavissa varovan trepanoimisen kautta. Te voitte parantua. Luoti jää ruumiiseen vieraaksi esineeksi, joka on helposti siedettävissä. Lepoa vuoteessa, morfiiniruiskeita ilkeän hermokivun tyyntämiseksi; on vain vähän liikuttava, jottei luoti siirry paikaltaan. Olette vielä nuori. Te toivutte kyllä. Teillä on vielä monta ihanaa elonpäivää, rakas ystäväni."
"Ei sen ihanampia kuin ne, jotka olen elänyt juoksuhaudoissa nämä viime viikot", vastasi upseeri. "On suurenmoista olla tulessa ja sanoa itselleen: 'Milloin tahansa voin saada nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin!'"
"Se jäänee toiseen kertaan", puuttui Ortègue puheeseen tahallisen hilpeällä äänellä. "Meidän lääkärien toimena on noiden kohtaamisten estäminen. Marsal panee siteenne taas paikoilleen. Minä menen hiukan lepäämään. Nähkääs, Ernest parka, minä olen ollut hyvin sairas siitä pitäin, kun viimeksi toisemme näimme. Olen yhä vieläkin sairas. Mutta en tahtonut jättää kenenkään, en edes hänen huolekseen", hän osoitti minua, "Teidän tutkimistanne. Huomenna annamme Langelin ottaa Teistä Röntgen-kuvan, hän on täällä Pariisissa sellaisiin toimiin taitavin. Hämmästyisin suuresti, jollei hän vahvistaisi diagnoosiani."
Hän lähti, jättäen meidät, rouva Ortèguen ja minut, yksin haavoittuneen luo. Tämä sulki puolittain silmänsä, keskeneräisestä sidottu pää liikkumatonna päänalusella.
"No niin!" alkoi rouva Ortègue. "Näethän, ettei asia olekaan niin vakava. Professori ei usein erehdy, ja koska hän ei ryhdy mihinkään toimenpiteisiin…" Haavoitetun yhä vaietessa hän jatkoi: "Uskothan mitä hän sanoi sinulle, eikö niin?"
"Tiedän minkä tiedän", vastasi Le Gallic viimein. "Olen nähnyt rintama-ambulanssissa erään toverini, jota luoti oli osunut juuri samaan kohtaan. Hänkin oli, kuten minä, ilman kuumetta, ilman kouristuksia, ilman ajatushäiriöitä. Ja sitten hän äkkiä kuoli. Se on oleva minunkin tarinani, mutta minä olen 'selvä', niinkuin ne meidän kotipuolen merimiehet sanovat, muistathan? Ei puhuta minusta, suostu pois!"
"Ei toki, puhutaan vain siitä. Sanokaa toki hänelle, Marsal, ettei koskaan ole kahta vallan samanlaista haavoittumaa. Kuulehan, kerro meille pikemminkin, miten sait oman vammasi, sen sijaan että 'typeröit'. Sekin on niitä kotipuolen sanoja. Muistat kai sinäkin?"
"Oh, ei siinä ollut mitään sankarillista", vastasi upseeri, "ei edes mielenkiintoista. Semmoistahan sota on. Olet mukana parissakymmenessäkin taistelussa. Luodit eivät piittaa sinusta, ja sitten menet, kuten minäkin, juoksuhautaan määräystä viemään. Ollaan levolla. Päivä on raukean tyyni. Juuri sillä hetkellä, kun olla olettelet, tulee granaatti, ja sitten joudut — kuten minä — typerästi kiikkiin, sanoisin, jollei se olisi tapahtunut palvelusta suorittaessa, ja jollen olisi nähnyt samoissa olosuhteissa niin moneen tavalliseen sotamieheen osutun ilman että he valittivat. Enkä minäkään valita. Sodan alusta saakka vallitsi tovereitani ja minua vain yksi ajatus: ettemme olisi mekään arvottomia miestemme rinnalla. He ovat ihailtavia."