Vielä suurempaan täsmällisyyteen päästäkseni analysoin minäkin puolestani vielä kerran kokeeni tulokset ja johdan siitä tämän uuden sanonnan: kuolemalla ei ole tarkoitusta, jos se on pelkkä loppu; mutta tarkoituksensa sillä on, jos se on uhri. — Sivumennen sanoen, mitä kätkettyjä rikkauksia piileekään kielessä, ja kuinka tuo sana tarkoitus on syvällinen, kaksinverroin arvokas ilmaistessaan noita molempia: sekä merkitystä että suuntaa! — Mutta uhrilla itselläänkin täytyy olla tarkoitus. Muutamissa tapauksissa luulemme varsin selvästi käsittävämme tuon tarkoituksen: Delanoët ja Dufourit, he uhraavat henkensä juoksuhaudoissa maansa puolesta. Noiden alttiiksiantaumusten yhteissumma muodostaa armeijan. Armeija pelastaa tämän maan. Muutoin ei voi sanoa muuta, kuin että siinä nykyhetki uhrautuu tulevaisuuden hyväksi; mutta me emme voi nähdä millä oikeudella tulevaisuus, jota ei vielä ole, vaatii tätä etuoikeutta, jollei ole olemassa omantunnon antamaa pakottavaa käskyä, josta se on saanut ilmaisemuksen muualta käsin. Ja taas on edessämme rouva Ortèguen kysymys: "Mutta mistä?" Ja entä silloin, kun uhrista ei ole tuontuokiollista tulosta? Kun se, jonka vuoksi itsensä alttiiksi antanut suoritti uhrinsa, ei saakaan sitä hyväkseen, ei edes aavista sitä? Rouva Ortègue oli Le Gallicin vuoteen vieressä ja kuuli, että tämä antoi henkensä uhriksi hänen tähtensä. Olisi voinut sattua, ettei hän olisi ollut siellä. Joka päivä merkitään kirjoihin "kadonneiksi" sotamiehiä, jotka ovat antautuneet kuolemalle alttiiksi toveriensa puolesta, eivätkä nämä ole siitä tietäneet, ovatpa ehkä menneet hukkaan tuosta uhrista huolimatta. Uhri on silti ollut olemassa. Jotta sillä olisi joku tarkoitus, täytyy siis ihmistodistajain puutteessa olla joku, joka sen ottaa vastaan, henki, joka kykenee merkitsemään luetteloihinsa teon, minkä toinen ihminen teki toisen hyväksi, silloin kun tästä teosta ei ole mitään tulosta eikä yksikään ihminen siitä tiedä. Jollei ole tällaista näiden tuntemattomiksi ja tehottomiksi jääneitten alttiiksiantaumusten todistajaa, niin ne ovat kuin niitä ei olisi ollutkaan. Koko olemuksemme nousee kapinaan tätä vastaan. Eikö toisaalta tämä todistaja, tämä omatunto, meidän omantuntomme tuomari ja ylläpitäjä, eikö se esiinny siinä maailmassa, minkä fyysillinen kokemus meille avaa? Ja eikö tämä todista, ettei fyysillinen kokemus ole tyhjentävä todellisuuteen nähden? Mieleeni muistuu muuan sana, jonka läsnäollessani lausui pitkän, uskonnollista kokemusta koskevan keskustelun päätteeksi amerikkalainen fysioloogi William James, tapaamistani tiedemiehistä kaikkein vilpittömin, tosiasian kuriin alistunein: "Uskon, että Ihanteen yhteyteen tultuamme uusi voima saa jalansijaa maailmassa ja synnyttää uusia ilmiöitä." Mitä hän tarkoitti Ihanteella? Voimaa, koska se on voiman lähde. Koska se samalla on älyn lähde, täytyy sen olla äly. Koska se on rakkauden lähde, täytyy sen olla rakkaus. Seurauksena ei voi olla sellaista, mitä ei sisällä se, mikä käy sen edellä. William James sanoi vielä ylemmästä sielullisesta minästämme, että "se on osa jostakin sitä itseään suuremmasta, mutta samanluontoisesta, jostakin, mikä toimii maailmankaikkeudessa tuon minän ulkopuolella ja saattaa rientää sille avuksi…"
"Nuohan ovat uskontunnustuksemme alkusanat, vain toisin sanontatavoin julkituotuina", vastasi minulle apotti Courmont eräänä päivänä, kun nuo kaksi lausetta hänelle toistin "Tuo meidän: Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen — eiköhän se ole juuri tuo suurempi, mutta samanluontoinen? Eikö se ole tuo: joka voi rientää avuksi?… William James puhuu uudesta voimasta, joka saa jalansijaa maailmassa. Mitä muuta on tämä meidän sanamme: astui alas taivaista meidän tähtemme?…"
Kuuntelin häntä. Ja sen jälkeen, kun olen nähnyt Le Gallicin ja Ortèguen kuolevan sekä sen moraalisen voiman kyllyyden, mikä ilmeni edellisen, ja sen stoalaisen, mutta niin perin alastomaksi riistetyn tuskan, mikä tuli ilmi jälkimmäisen kuolinhädässä, en voi enää kokemusperäisesti sanoa tuon papin olevan väärässä — sitäkin vähemmän, kun hän lisää, viitaten rouva Ortèguen mielenlevottomuuteen — ja myös omaani, kuten otaksun, sillä hän on perin hienotunteinen:
"Miten tuskaisesti ovatkaan nykyään vaivatut sieluparat etsineet totuutta, joka oli läsnä, perin yksinkertaisena ja aivan heidän ulottuvillaan! Mutta tuo etsimisen tuska, eikö se ole samaa kuin rukous? Kun tunnemme, että meiltä puuttuu Jumala, on Hän itse asiassa meitä hyvin lähellä."
Pariisi, toukokuulla 1915.