— "Puhuin hänelle Molamboz'sta ja omasta viimevuotisesta joulukuusestamme ja sitten Françoisesta ja Annettesta… Ja sitten me puhuimme hänen äidistään, joka myöskin oli siellä. Hän kuuluu olleen vain kaksi kuukautta Palermossa ja on jo parantunut, neiti kertoi sen minulle." Hän vaikeni. Hänen hienotunteisuutensa ei sallinut hänen sanoa enempää, sillä isän muisto, sen muisto, jonka hän isäkseen luuli, oli ujosta ja lempeästä lapsesta liian arka kosketella, koska se voisi katkeroittaa rakkaan sairaan mieltä. Mutta hän oli liian suoraluonteinen valehdellakseen, ja hän lisäsi, koettaen tosi naisen tavoin varovaisesti ja hellästi antaa lieventävän käänteen liian surkealle asialle: "Olemme myöskin puhuneet taivaasta ja niistä, jotka meitä siellä odottavat. Ymmärräthän?…" Ja ottaen käsiensä väliin sairaan käden, joka yhä hänen tukkaansa siveli, hän lopetti: "Ethän ole pahoillasi, äiti?"
— "En, kultaseni", sanoi Pauline, joka levottomuudestaan huolimatta tunsi syvää sääliä sitä tuskaa kohtaan, jota pikku tytön lempeät silmät ilmaisivat. Lapsen katse oli hänelle uutena todisteena rakkauden voimasta arvata sydämen salaisuudet. Mutta tuo keskustelu ei ollut vielä mitään siihen verraten, jota hän niin suuresti pelkäsi, ja hän sanoi tutkivasti: "Ethän ole puhunut kenellekään muulle kuin tuolle neidille?"
— "En kenellekään", vastasi lapsi. "Miksikä sitä kysyt?"
— "Jotta tietäisin, oletko ollut oikein kiltti", sanoi äiti. "Ja nyt mene nukkumaan ja nukuttamaan uutta lastasi…" Hän hymyili uudestaan, kun näin leikkipuheella lähetti pois lapsen. Mutta kun hän oli jäänyt yksin, niin tekovilkkaus katosi hänen kasvoiltaan ja hänen suunsa ilme kävi jälleen katkeraksi, kun hän sanoi melkein ääneen: "Nähtävästi hän ei ole uskaltanut. Olen vieläkin kerran suotta pelännyt…" Mutta jos hän nyt olisi ottanut esille tyynynsä alle kätketyn peilin, niinkuin hän joskus teki, kun tahtoi kasvoiltaan lukea fyysillisen kurjuutensa edistymisen, hän olisi silmiensä tuskallisesta ilmeestä huomannut, että tuo lievennyksen huokaus oli vain itsepetosta. Syviin mietteihin vajonneena hän sammutti lamppunsa nukkuakseen, mutta heti kun huone muuttui pimeäksi, hänen mielikuvituksensa alkoi muovailla lapsen viatonta kertomusta sellaisella sitkeydellä, että hänen oli mahdotonta saada unta silmiinsä. Hänen kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyytensä oli häntä totuttanut yksitoikkoiseen ja tasaiseen elämään, jota ei koskaan odottamaton yllätys häirinnyt, ja seuraelämän häärinä tuntui hänestä nyt, niinkuin kaikista, jotka kerran ovat siitä luopuneet, melkein sietämättömältä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että äskeinen yhteensattuma oli luonnollinen seuraus tuosta toisesta, vielä omituisemmasta sattumasta, jossa ei kuitenkaan mitään luonnotonta ollut, siitä nimittäin, että hänen entinen rakastajansa oli joutunut tähän kirjavajoukkoiseen majataloon, jossa hänkin asui. Hän oli niin hermostunut kolmiviikkoisesta levottomuudestaan, jonka kestäessä hän oli alituisesti aprikoinut Nayrac'in mahdollisia aikeita ja jonka johdosta hän oli päättänyt ryhtyä tuohon väsyttävään muuttoonkin, että hänestä nyt äkkiä neiti Scilly'n ja Adèlen tämäniltainen keskustelu tuntui edeltäpäin harkitun sotasuunnitelman ensimäiseltä liikkeeltä. Eikö tuo mies, joka oli hänet murhannut ja joka tiesi minkä verran hän häntä vihasi, pystynyt vastamainittua kohtausta edeltäpäin valmistamaan, — ja missä tarkoituksessa?… Tässä hänen järkensä hämmentyi, hänen kiusaantunut järkensä, joka oli onnettomuuden muistojen kalvama, kuumeen kuluttama, nukutusaineiden heikontama, ja jonka hänen entisen rakastajansa viikkokautinen oleskelu muutaman askelen päässä oli saattanut äärimäiseen kiihotustilaan. Hän kuvitteli mitä monimutkaisimpia, salaperäisimpiä ja kamalimpia vehkeitä, niin että lopuksi todenteolla piti luultavana, että Francis koettaisi ryöstää lapsen häneltä. Ja hän joutui sellaisen mielettömän kauhun valtaan, että vasta aamusella, kloraalimyrkyn avulla, pääsi siitä voitolle. Hän oli näet, sittenkuin tuo kamala läheisyys oli ruvennut hänen jokapäiväiseksi kiduttajakseen, uudestaan langennut nukutusaineiden häpeälliseen orjuuteen, josta pahojen päiviensä tavasta hän oli luopunut ainoastaan elääkseen pikku Adèlea varten. Aivan suunniltaan hän joutui, kun, hänen herätessään painostavasta ja miltei tuskallisesta unestaan, hänelle tuotiin posti ja hän kirjeittensä joukossa huomasi yhden, jonka kuorella tunsi Francis'n käsialan. Juuri sillä hetkellä hänen palvelijansa avasi ikkunan, päästäen huoneeseen ilmaa, häikäisevää päivänpaistetta ja selkeän sinisen taivaan kirkkautta. Samassa Adèlekin töytäsi sisälle, sylissään sekaisin kellot ja tuolit ja muut pienet lahjat, jotka hän oli kenkiensä vierestä löytänyt. Hän nauroi heleätä nauruaan, yhtä iloisena kuin päivänpaiste ja aamun kirkkaus. Mutta mitäpä taivaan sini ja säteilevä aurinko ja lapsen ilo taisivat sitä närkästystä ja kauhua vastaan, jotka täyttivät sairaan sydämen hänen lukiessaan Nayrac'in kirjeen, johon tämä oli luullut panneensa niin paljon hienotunteisuutta ja jalomielisyyttä?
— "Äidinvaistoni ei siis erehtynytkään", ajatteli hän. "Hän tahtoo lähestyä tytärtään. Mutta lapsi on minun, yksin minun. Hän ei voi häntä rakastaa. Hänellä ei ole oikeutta siihen. Eikä hänellä myöskään ole oikeutta lapsen rakkauteen. Minä en salli, että hän lastani rakastaa…" Ja ottaen äkkiä pikku Adèlen syliinsä ja puristaen häntä rajusti sydäntänsä vasten Pauline peitti hänet suudelmilla ja sanoi: "Rakastathan minua, eikö totta? Sano se minulle vieläkin kerran! Sano, etkö ole onnellinen minun luonani silloinkin kun olemme kahdenkesken, talossa, jossa ei muita asu, ja puutarhassa, jossa ei muita käy. Ja sitten kun paranen, eikö sinusta ole hauskaa palata Molamboz'hon minun kanssani, aina vain ja yksin minun kanssani…"
— "Sinun kanssasi aina", vastasi lapsi, jonka kasvoilla kuvastui syvä ilo ja joka nojatuolista, josta hän oli kurottautunut äitiä vastaan, nousi vuoteeseen, istuutui siihen ja kyyristyi sairaan viereen, nojautuen hänen laihaa olkapäätänsä vasten. Ja hän jatkoi kuiskaten: "Tiedäthän, että kun tulen suureksi, en mene ikinä naimisiin, vaan jään sinun luoksesi, olen aina vain ja yksin sinun kanssasi…" Kerraten näin äitinsä sanat hän näytti ymmärtävän, mitä ei voinut tietää eikä aavistaakaan, että äiti parka pelkäsi kolmannen tuloa heidän piiriinsä. Pauline ei ollut koskaan selvemmin huomannut sitä magneettista voimaa, joka yhdisti tämän aikaisin kehittyneen ja omituisen lapsen häneen, eikä sitä rakkauden ihmettä, joka sai pienokaisen sydämen vastaamaan hänen oman vanhentuneen sydämensä tunnelmiin. Hän lakkasi puhumasta, mutta syleili uudestaan tyttöstä pitkään ja kiihkeästi, ikäänkuin tahtoen siihen syleilyyn sulkea lapsensa koko elämän, kaikki hänen kehitysaikansa eri asteet varhaisimmasta lapsuudesta siihen asti, kun hän oli varttunut täksi suureksi tytöksi, joka yhä oli hänen omansa, yksin hänen. Niin hän syleili tätä surkastunutta ja heikkoa pikku raukkaa, surkean rakkauden surkeaa hedelmää, josta hän ennen sen syntymistä oli luullut, että hän sitä vihaisi niinkuin isääkin vihasi. Mutta sitten hän oli kuullut lapsen itkevän ja oli antanut sille rintaa, ja tuntien miten pienokainen hänestä elämän nestettä ammensi hän tunsi liittyvänsä pyhillä siteillä tuohon hänestä lähteneeseen elämään. Hän oli uudestaan elpynyt ollakseen heikolle tukena. Ja hän suuteli vieläkin tuossa jouluaamun suutelossaan kolmivuotista Adèlea, lasta, joka jo puheli ja juoksenteli ja joka, leikitellen keväällä Molamboz'n laajassa puistossa, ojensi hänelle täysin käsin kukkasia, ikäänkuin vaistomaisesti ymmärtäen, että hyljätylle ja sortuneelle piti tarjota kevättä, toivoa, iloa, kaikkea mikä hymyilee ja hurmaa ja lupaa… Hän suuteli kuusivuotista tyttöstä, joka jo osasi lausua rukouksensa hänen vieressään, joka rukoili hänelle onnea ja joka, kädet ristissä, pitkä valkea paita yllä, muistutti noita enkelinkuvia, joilla lapsellinen hurskaus hautapatsaita koristaa. Tuo herttainen pienokainen, haudallehan hän polvistuikin, ainiaaksi kuolleen naisen haudalle, erään Pauline Raffrayen, joka oli etsinyt onneansa intohimoisesta rakkaudesta ja joka oli paheiden tieltä löytänyt häpeätä vain ja epätoivoa. Kaikki nuo pienet tytöt, joita hän aikain vieriessä oli lapsessaan rakastanut, hän nyt sulki tuohon suudelmaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan voinut niitä ryöstää häneltä. Hän painoi ne povellensa, hurmaantuneena tuosta luulosta, että hän täydelleen omisti toisen sielun, — valheellinen unelma, jota me kaikki rakkaudessamme tavoittelemme. Onko se unelma saavutettavissa muuten kuin lapsissamme, kun emme ole koskaan niistä eronneet? Sellaiset tunnelmat ovat niin valtavat, että ne antavat meille voimia puolustaa noita rakkaita pienokaisia vaikka mitä vaaraa vastaan, niin kauan kuin he ovat meidän omamme. Kun Adèle, heidän vielä vähän aikaa puheltuansa, meni pois, oli Pauline jälleen rauhoittunut sen verran, että hän kykeni kylmästi, tarkasti ja terävästi punnitsemaan, kuinka hänen oli meneteltävä Francis'n suhteen.
— "Hän ei voi mitään", päätti hän, tarkastettuansa asiaa tällä kertaa järkevästi eikä rauhattoman yönsä hourailevan kuumeen kannalta. "Tyttäreni on lain mukaan minun omani, yhtä hyvin kuin taloni ja rahani. Jos tuo mies nyt katuu, niin sitä parempi. Kärsiköön nyt hän vuorostaan, se on oikeus ja kohtuus. Minun ei edes tarvitse hänelle vastatakaan. Sen sijasta on minun vain joudutettava poismuuttoani. Siinä on vastausta tarpeeksi. Ja jos ei olisikaan, jos hän yhä vainojansa jatkaa, niin minä tiedän kyllä hänelle näyttää, etten enää ole sama kuin yhdeksän vuotta sitten. Hänen on nyt taisteltava äitiä vastaan, ja ellei hän tiedä mitä äidin tahto merkitsee, niin minä kyllä opetan sen hänelle." Ruoskan iskuna tämä äidinrakkauteen ja loukatun naisen vihaan perustuva päätös vaikutti sairaaseen, joka äkkiä tunsi viime päivien voimattomuutensa katoavan. Jo samana aamuna hän kävi itse Villa Cyane'ssa katsomassa miten korjaustyöt edistyivät. Hän olisi voinut muuttaa sinne jo vuorokauden kuluttua, jos ei juhla olisi töitä viivyttänyt. Kehotettuansa työnjohtajaa vielä enemmän kiiruhtamaan hän palasi kotiin käskeäksensä palvelijoita heti ryhtymään muuttovalmistuksiin, jottei hänen tarvitsisi, huvilan valmiiksi jouduttua, viettää päivääkään, tuntiakaan tässä nyt niin vihattavassa hotellissa. Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan hän hetkeksikään päästänyt lasta luotaan, syystä muka että Annette ja Catherine puuhasivat muuttoa. Itse hän vei Adèlen kävelemään, tietäen varmaan, ettei silloin kukaan uskaltaisi pienokaista lähestyä. Mutta pian hän huomasi olevansa liian heikko voidakseen toimittaa tätä jokapäiväistä kaitsemista, joka yksin tuntui tyydyttävän hänen kateellista äidinrakkauttaan. Joulupäivä, jonka aamutunnit olivat hänessä nostattaneet sellaisen myrskyn Francis'n kirjeen johdosta, oli sattunut keskiviikoksi. Lauantaina muuton viimeistäänkin piti tapahtuman. Kahtena päivänä Pauline oli ollut lapsen kanssa kävelemässä ensin aamusella ja sitten aamiaisen jälkeen, ja hän oli siitä niin väsynyt, ettei hän perjantaina enää kyennyt ajelemaankaan, sitä vähemmän kun sirocco oli alkanut puhaltaa, hirveä tuuli, joka sisilialaisille muistuttaa Afrikan läheisyyttä, se kun tuntuu kuljettavan mukanaan hieta-aavikkojen tukahuttavaa kuumuutta. Oltuansa aamupäivän kokonaan Adèlea valvomassa hänen huoneessaan ja huomattuansa hänet hiukan kalpeaksi Pauline ei luullut panevansa lasta minkään vaaran alaiseksi, jos lähetti hänet ajelemaan kahden palvelijattarensa seurassa huvilaan, jossa vielä oli hiukan järjestämistä. Kumminkin hän piti tärkeänä varoittaa Annettea, jolle hän ilmoitti mielipahansa toispäiväisen keskustelun johdosta, ja sanoi lopuksi:
— "Minulla on omat syyni erityisesti kieltää teitä antamasta Adèlen puhutella noita naisia…"
— "Tietysti minä tottelen rouvaa", vastasi vanha hoitaja, jonka kasvoissa kuvastui torutun kotikoiran nolostunut ilme. Hän näet katui virhettään ja pelkäsi tehneensä vielä toisenkin, joka nyt oli tunnustettava. "Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "rouva varmaankin vielä pahastuu — enhän minä voinut sitä arvata, kun ne näyttivät niin hienolta herrasväeltä… Minun täytyy nimittäin sanoa rouvalle, etten luullut tekeväni pahasti, kun sanoin heidän sisäkölle, että aiomme huomenna lähteä pois…"
Vaikka Pauline todenteolla oli pahoillaan palvelijansa viattomasta laverruksesta, koska pelkäsi asian täten liian aikaisin joutuvan Francis'n tietoon, hän koetti parhaansa mukaan rauhoittaa tunnollista lapsenhoitajaansa, jonka nähtävä katumus osoitti, ettei hän ainakaan tahallaan velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Jo Palermossa-olonsa ensi aikoina hänen olisi pitänyt antaa palvelijattarelleen täsmällisiä määräyksiä, kun tiesi, että tämä seurasi hänen käskyjänsä syitä tutkimatta ja punnitsematta. Turhanpäiväiset arvelut olivat häntä siitä estäneet. Kun on kysymys toimenpiteistä, joihin elämämme arimmat salaisuudet antavat aihetta, niin ne tuntuvat meistä niin vastenmielisiltä, että vasta viime tingassa taivumme niihin ryhtymään. Francis'n kirje oli pakottanut Paulinen toimimaan. Nyt hän ainakin saattoi pelotta uskoa tyttärensä palvelijattarien hoitoon. Hänen ei tarvinnut epäillä, etteivät he tällä kertaa noudattaisi hänen tahtoansa, ja hän tiesi, että pienokainen palaisi tunnin kuluttua hänen luokseen virkistyneenä ajomatkaltaan suuressa puutarhassa, jonka poikki oli kuljettava huvilaan. Itse hän käytti tämän yksinäisen tunnin kaikenlaisiin pieniin toimiin, jotka koskivat häntä itseään. Hän käveli huoneessaan edestakaisin, käärien paperiin kuvakehyksiä, hävittäen vanhoja laskuja, polttaen kirjeitä, eikä huomannutkaan kuinka aika kului, kun hän luuli kuulevansa että salin ovelle kolkutettiin, sitten että tämä ovi aukeni ja uudestaan sulkeutui. Hän ajatteli, että mahdollisesti joku juoksupoika toi paketin tai kirjeen. Huoneestaan hän kysyi, kuka siellä oli, mutta kun hän ei saanut vastausta, pisti äkkiä hänen päähän, että se voisi olla Nayrac, joka nähtyänsä lapsen menevän palvelijattarien kanssa ulos olisi tahtonut käyttää hyväkseen hänen yksinäisyyttään pakottaaksensa häntä selvitykseen. Mieletöntä! Sellaista rohkeutta, joka oli niin vastoin kaikkia tapoja, oli mahdoton edellyttää. Olihan Francis kumminkin saanut hyvän kasvatuksen.