Hän kohotti olkapäitään oman mielikuvituksensa houreille ja kysäisi uudelleen: "Ken siellä?" Ei vastausta vieläkään. Silloin hän ajatteli, että kenties joku hotellin asukkaista olisi, niinkuin joskus tapahtui, vahingossa astunut sisään ja huomattuansa erehdyksensä sulkenut oven heti sen avattuaan. Kumminkin hän tahtoi varmuuden vuoksi katsoa itse ja meni saliin… — Francis Nayrac oli hänen edessään.
* * * * *
Nuori mies seisoi nojaten kädellänsä pieneen pöytään, jolle Adèle oli kolme päivää sitten joululahjansa järjestänyt. Jos ei Paulinen koko ruumista värisyttävä kauhu olisi häneltä lamauttanut kaikkea arvostelu- ja havaintokykyä, olisi hän huomannut sangen vähäpätöisestä mutta kuvaavasta seikasta, että Francis oli ollut aivan suunniltaan tänne tullessaan. Hän oli nimittäin saapunut ilman hattua. Nähtävästi hänelle oli kerrottu Paulinen poismuutosta. Hän oli nähnyt palvelijain menevän ajelemaan pikku tytön kanssa, ja tietäen Paulinen olevan yksin hän oli tullut, ei uhkauksia lausuakseen, niinkuin Pauline kenties pelkäsi, eikä myöskään taitavilla ja diplomaattisilla puheilla tilintekoa vaatimaan. Hänen vääntyneet kasvonsa, hänen tuskaiset silmänsä, hänen vapisevat huulensa, koko hänen olemuksensa osoitti, ettei hän mitään tarkoittanut eikä mitään aikonut. Vaistomaisesti hän oli turvautunut ainoaan keinoon, joka voisi Paulinea pakottaa… mihin? Tunnustukseenko, lupaukseenko, sitoumukseenko? Hän ei sitä itsekään tiennyt. Kun sisällinen kuume ylenmäärin yltyy, niin ihminen kääntyy todellakin sairaaksi, ellei hän pääse toimimaan, purkamaan johonkin rajuun yritykseen ajatustensa ja tunteittensa tulvaa, johon hän on hukkua. Intohimoinen isänrakkaus, joka oli äkkiä ikäänkuin salaman iskusta Francis Nayrac'issa syttynyt ilmituleen tuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden johdosta, oli saattanut hänen kiihotuksensa ylimmilleen. Mutta Pauline puolestaan ei voinut, nähdessään tämän miehen, arvata, minkä tuhotyön hetken tuoma rakkaus oli hänessä tehnyt, eikä sitä, kuinka tuo sielu vääntelihe sanattoman ja yksinäisen kuolemankamppauksen tuskissa, horjuen rakkaimman tulevaisuudentoiveensa ja hämärästä entisyydestä kohonneen sitovan velvollisuuden välillä. Hän ei muuta ymmärtänyt, kuin että Francis rohkeni mitä häpeällisimmällä tavalla loukata hänen vapauttansa, ja hänen äänessään värisi vihan ja ylpeyden katkerin sointu, kun hän sanoi:
— "Ulos, herra, ja heti!… Taikka minä soitan. Olen täällä kotonani enkä tahdo ottaa teitä vastaan. Menkää tiehenne!…"
Hänen singahuttaessaan tämän töykeän käskyn, jota seurasi vielä kovempi katse, Francis säpsähti ikäänkuin olisi ollut unissakävijä, jonka kovat sanat äkkiä herättivät todellisuuden tajuntaan. Hän tarttui pöydän reunaan pysyäksensä pystyssä, mutta hän ei sanonut mitään eikä tehnyt liikettäkään ovelle päin. Armottomalla ankaruudella Pauline toisti: "Ulos hetipaikalla…" ja kääntämättä hänestä pois synkästi palavaa katsettansa hän astui päättäväisesti, käsi ojona, sinnepäin huonetta, missä sähkökello oli. Hetken viivähdys, ja hän olisi soittanut. Mutta tällä kertaa ei Francis antanut hänelle aikaa toimia, vaan pysäytti hänet tarttumalla samalla kertaa jyrkällä ja rukoilevalla liikkeellä hänen käsivarteensa:
— "Ei", sanoi hän, "te ette saa soittaa. Ette saa kieltää minua teille puhumasta. Mitä te pelkäätte? Näettehän, etten ole tullut tänne koston aikeissa… Viisi minuuttia vain, en pyydä teiltä enempää kuin viisi minuuttia. Ja sitten menen pois. Mutta en ennenkuin olen teille puhunut…. Totta on, ettei minulla ollut oikeutta ryöstövieraana tunkeutua teidän huoneeseenne… Mutta tehän aiotte muuttaa pois. Ette ole vastannut minun kirjeeseeni. En enää voinut kestää. Minun täytyi päästä puheillenne ennenkuin lähdette… Teidän täytyy kuunnella minua. Teidän täytyy. Te olette tehnyt minulle niin paljon pahaa elämässäni… Te ette enää lisäksi saa kieltää minua teille puhumasta. Minulla on oikeus siihen, näettekös, ja teidän täytyy siihen suostua, jos tahdotte että annan teille anteeksi…"
Kun Francis oli tarttunut rouva Raffrayen käsivarteen, oli tämä temmaissut itsensä irti, peräytyen muutaman askelen ikäänkuin tuota kosketusta kauhistuen. Sitten hän oli jäänyt liikkumattomaksi, koettamatta enää heti keskeyttää tätä kahdenkesken-oloa. Kumminkaan hän ei ollut suotta uhannut. Epäilemättä hän olisi pakottanut nuoren miehen lähtemään, niinkuin oli heti käskenyt, joko huutamalla tai pakenemalla omaan huoneeseensa, jonka ovi oli yhä auki hänen takanansa, jos Francis olisi tyytynyt rukoilemaan. Mutta hän oli tuohon rukoukseen sotkenut lauseita, jotka sattuivat naisen sydämen aikoja sitten kipeään kohtaan. Hän oli tekeytynyt uhriksi, hän, kiduttaja! Rikoksentekijä oli asettunut tuomariksi! "En ole tullut koston aikeissa"… "Olette tehnyt minulle niin paljon pahaa"… "Jos tahdotte että annan teille anteeksi"… Hän oli uskaltanut käyttää sellaisia sanoja. Pauline oli niitä kuullessaan tuntenut loukatun oikeudentuntonsa hytkähtävän ja vavahtavan, ja tuo tunto se vastustamattomasti ja valtavasti nostattaa jokaisen ihmisolennon kapinaan panettelua vastaan. Tuo kapinoitseva ylpeys voitti hänessä kaikki entiset päätökset ja kaiken varovaisuuden, ja hän vastasi:
— "Vai yhä te vielä puhutte kostosta ja siitä pahasta, minkä minä muka olen teille tehnyt, ja anteeksiannosta, teidänkö anteeksiannostanne?… Näittehän itsekin, ettei meillä ole mitään toisillemme sanomista. Kun mies kohtelee naista niinkuin te olette minua kohdellut, niin hän ei ikinä enää voi pyrkiä sitä naista lähestymään… Jos olen ansainnut teidän loukkauksenne, niin teillä ei ole enää mitään tekemistä täällä. Jos en ole niitä ansainnut, niin te olette kurja, ja minä kiellän teitä tulemasta luokseni. Ettekö kuule, että teidän on mentävä! Toistan vieläkin, että käsken teitä menemään."
Hän oli kiivastunut puhuessaan, ja hänen kalpeat poskensa olivat hiukan punastuneet. Hänen harmaat silmänsä leimusivat ja loivat eloa ja vilkkautta kärsimyksen kuluttamiin kasvoihin. Francis'sta tuntui hetken siltä, kuin hän näkisi edessään entisen Pauline Raffrayen, jonka ylpeys oli niin tuimasti törmännyt hänen ylpeyttänsä vastaan. Viha, joka vielä edellisenä iltana oli hänen suonissaan kiehunut, oli vähällä kohota hänen huulilleen kamalina sanoina. Mutta lapsi muistui hänelle mieleen, ja hän vastasi, hän uskalsi vastata:
— "Suokaa minulle anteeksi, jos jossakin suhteessa olen teitä loukannut. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne herättääkseni eloon sitä, minkä tulee olla kuollut meille kummallekin. Ilmoittihan kirjeeni sen teille, ja sen minä vielä nytkin toistan: Aikomukseni ei ollut tässä puhua teistä eikä minusta. Toisesta minä nyt olen tullut puhumaan…" Ja hän lisäsi melkein kuiskaten: "Adèlesta, tyttärestämme…"