Hän ei saanut lausetta lopettaa. Äiti keskeytti hänen puheensa, heittäytyen häntä vastaan niin rajulla liikkeellä, että nuoren miehen vuorostaan täytyi peräytyä.

— "Vaietkaa", kiljaisi hän, "vaietkaa! Elkää lausuko sitä nimeä! Minä kiellän sen. Tyttäreni on minun omani, yksin minun, kuuletteko! Minä olen häntä elättänyt, minä häntä kasvattanut, minua hän rakastaa… Tunteeko hän teitä? Onko hän edes teitä nähnytkään? Oletteko kertaakaan näihin kymmeneen vuoteen koettanut häntä lähestyäkään? Oletteko? Mitä varten te nyt tulette meidän elämäämme tunkeutumaan?"… Ja vielä katkerammalla ivalla hän lisäsi: "Unhotatte, minkä olette uskonut, minkä vieläkin uskotte, sen, jonka äsken niin jalomielisesti tarjouduitte antamaan minulle anteeksi. Kun nainen toisen rakastajansa luota juoksee toisen luo ja kun asia saadaan ilmi, niinkuin te sen olette saanut, niin että on syytä heittää pois tuo kurja niinkuin mikä tahansa iletys, itkemättä, katumatta, niin onko silloin sen naisen lapsesta mihinkään? Lokaan he ovat poljettavat molemmat, niinkuin Marseillesta minulle kirjoititte. Ja siihen minä tahdon jäädäkin, tuohon lokaan, tyttäreni kanssa…"

— "Oh", jatkoi Francis vielä hiljaisemmalla äänellä, jossa värähti ääretön toivottomuus, "vieläkin vihaa, aina vain vihaa! Jumala, kuinka surkeata!… Ja minä tulen teidän luoksenne, sydän täynnä sitä horjumatonta tietoa, jonka olen tuon lapsi paran kasvoista lukenut. Pitäisihän hänen sammuttaa kaikki vihat, selvittää meidän välimme, sovittaa kaikki… Onhan hän minunkin lapseni. Kieltäkää, jos uskallatte! Ja vaikka kieltäisittekin, niin minä tietäisin että valehtelette. Mutta te ette voi kieltää. Asiata ei käy epäileminen, sillä se on liian ilmeisesti selvä. Ja te puhutte minulle niinkuin viholliselle, murhaajalle!… Olenhan kumminkin, sen minä teille vannon, jo ensi päivänä oman vereni tunnustanut, hetkeäkään vastustelematta. Onko se häijyn miehen kaltaista? Aukenihan sydämeni heti isänrakkaudelle, kun silloin puutarhassa huomasin, kuinka hämmästyttävästi pienokainen muistuttaa Julie sisartani. Onko se kovan miehen kaltaista?… Hyvä Jumala! Olisihan ollut melkein luonnollista, nykyisen asemani kannalta katsoen, että olisin tahtonut pysyä hänelle vieraana, vieraana koko hänen tulevaisuudelleen, huolimatta siitä, että tiesin hänet lapsekseni. Se olisi kenties ollut velvollisuutenikin. Ja olenhan minä koettanutkin… Mutta en ole voinut. Minä en voi. Muuta en ole tahtonut teille sanoa. Tämän vain… Ja siihen minä lisään: kurjasti olemme toisiamme rakastaneet, armottomasti toisiamme kiduttaneet ja rääkänneet. Jos te olette minun tähteni kärsinyt, niin olen minäkin suuresti kärsinyt teidän tähtenne!… Unhottakaamme se ja muistakaamme ainoastaan, että olette ollut hyvä äiti ja että minä olen valmis, en vaatimaan itselleni isän oikeuksia, mutta täyttämään pienimmistä pienimmän velvollisuuden, mikä minulla isänä tulee, kaukaa valvomaan lastani. Jos olen toivonut meidän mahdollista lähentymistämme, jos olen sellaista uneksinut, niin täytyyhän teidän tunnustaa, ettei se ole kostonhimoisen miehen unelma… Niin olen uneksinut, että tämä yhteensattuma, joka minusta tuntuu niin oudolta, melkeinpä Jumalan sallimalta, pystyisi rakentamaan sovintoa meidän kesken, arvokasta sovintoa, jonka yhteinen rakkaus viattomaan lapseen pyhittäisi. Nythän meidän olisi niin helppo lähestyä toisiamme, kun olemme näin joutuneet naapureiksi. Ja siten minä saisin syrjästä tarjota apuani, jos milloin Adèle olisi suojelijan tarpeessa… Toista ei ole minulle niin herttaista kuin hän! Ettekö ymmärrä, että tämä on minulle elinkysymys…"

— "Tottako, oikeinko totta, että olette sellaista uneksinut?…" virkkoi Pauline. Hänen äänessään ei enää soinut äskeinen viha, vaan ääretön katkeruus, ja jos Francis'n katse olisi voinut tunkeutua tuskaisen sielun sisimpään, olisi hän huomannut, minkä äkillisen, vaistomaisen, kiihkeän vihan hänen aiottu avioliittonsa Paulinessa herätti, — vihan, joka todisti, ettei tuo onneton, karttuneesta katkeruudestaan huolimatta, voinut entisestä rakkaudestaan kokonaan luopua. — "… Vai olette te uskaltanut sellaista hirviömäisyyttä uneksia! Vai tahtoisitte te asettaa minut ja tyttäreni teidän välillenne, teidän ja…" Hän ei nimeä maininnut, mutta kohottaen traagillisesti suupieliänsä ikäänkuin nauttien, kun näin sai työntää puukon entisen rakastajansa sydämeen, hän jatkoi: "Ei koskaan, ymmärrättekö, ei koskaan se ole tapahtuva… Te olette oikeassa, tyttärenne hän on, mutta hän on teille kuollut. Niin, Julien elävä kuva hän on, sen minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, mutta tiedän myöskin, ettette enää koskaan saa häntä nähdä. Ette koskaan! Ja jos tunteenne ovat todet, niin sitä parempi. Silloin tekin saatte kärsiä. Niin, Jumalan sallima tämä yhtymisemme kyllä on. Jumala on tahtonut, että oikeus pääsisi voitolle. Mitä kohtuutta siinä olisi, että te olisitte saanut kerran nuoruudessanne tappaa onnettoman, joka uskoi teihin koko nuoren ja kokemattoman sydämensä horjumattomalla uskolla, vietellä hänet, herjataksenne häntä sitten, rääkätäksenne ja panetellaksenne häntä ja vihdoin hyljätäksenne hänet; mitä kohtuutta, että olisitte saanut murhata elämäni, onneni, omantuntoni, kaikki mitä minussa jalona ja lempeänä sykkii, ja itse olla onnellinen?… Ei, semmoista ei saa tapahtua. Meistä kahdesta minä olen liiaksi kärsinyt; nyt on teidän vuoronne…"

— "Ja minä puolestani sanon teille, ettei teillä ole oikeutta puhua minulle noin", huudahti Francis. Tuo marttyyriksi asettuminen, joka hänestä oli mitä inhottavinta tekopyhyyttä, sai hänen vihansa uudestaan kuohumaan, niin ettei hän enää voinut hillitä itseään, vaan sekoittaen nykyisiin, isänrakkautta uhkuviin tunteihinsa entisiä petetyn rakastajan raivonpuuskauksia jatkoi: "Ah, kuinka minä teidät tunnen samaksi kuin ennenkin. Pelkkää ylpeyttä ja valhetta olette yhä. Ja te ette käsitä, että siitä voi koitua lapselle vahinkoa, jos te työnnätte minut pois tuolla -tavalla?… Olettehan jo tehnyt hänelle tarpeeksi pahaa, kun olette petoksellanne ryöstänyt häneltä isän, joka olisi aina yhtä uskollisesti häntä rakastanut. Jos hän ei ole sitä tehnyt, jos hän vain ihmeellisen sattuman kautta on päässyt lasta tuntemaankin, niin kenen syyksi se on laskettava?…"

— "Teidän", vastasi Pauline, "yksin teidän… Te väitätte, etten minä ole muuttunut, ettekä huomaa, että itse juuri olette yhä entisellänne, kun uskallatte tulla halpamaisessa röyhkeydessänne minua kiduttamaan ja herjaamaan, vaikkei teillä edes enää ole puolustuksenanne entistä häpeällistä mustasukkaisuuttannekaan… Olisiko minun pitänyt elää niinkuin olen elänyt yksinäisyydessäni, toivottomuuden kalvamana, kuluttaen nuoruuteni itkemällä, törmätäkseni uudestaan tuota kauheata panettelua vastaan?… Ei, se ei ole totta. Minä en ole teitä pettänyt. Minä en ole tätä herjausta ansainnut!… Katsokaapa minua silmiin, jos uskallatte. Onko minulla valehtelijan silmät ja kasvot, onko minulla valehtelijan ääni? Näkeehän kumminkin, puhuuko ihminen totta vai ei. Käyhän se toki kasvoista ilmi, muutenhan Jumalasta ei Jumalaksi olisikaan. Mitä hyötyä minulla nyt olisi valheesta, koska me nyt viimeisen kerran puhumme toisillemme ja koska ajan teidät ulos, kuuletteko, ajan teidät ulos!… Mutta totuuden minä teille sanon, valituksena, huutona se huulilleni kohoaa. En ole koskaan valehdellut. En ole koskaan pyrkinyt de Quernen suosioon. Ei ollut rikosta ystävyyssuhteessani tuohon onnettomaan Vernantes'iin. En käynyt silloin hänen luonaan, niinkuin syyttä väititte. En käynyt. Minua ette nähnyt hänen ovellansa; toinen siellä kävi. Minä en. En minä!…" kertasi hän ja lisäsi synkän alakuloisena: "Olen hyvin sairas. Voin erota täältä huomenna, kenties kuukauden, vuoden kuluttua. Kuolemaan ei astuta valhe huulilla. Viaton minä olen, sen minä teille vannon…"

Kun manalan matkalle valmistuva sellaisia väitteitä lausuu lähestyessään sitä salaperäistä ja pelottavaa maata, missä häntä odottaa tarkkasilmäinen ja erehtymätön tuomari, on hänen sanoissaan jotakin juhlallista ja voimakasta, jonka vilpittömyyttä mahdollisesti myöhemmin voimme epäillä, mutta jonka vaikutusta emme sillä hetkellä voi vastustaa, olkoon meillä mitä syitä tahansa niitä epäillä. Francis oli vastikään kohdellut Paulinea ylenkatseella, johon hän oli luullut olevansa täysin oikeutettu. Koko hänen omanarvontuntonsa oli siitä riippuvainen, ja sittenkin tuon väitteen totuus tuntui hänestä nyt niin kieltämättömältä, niin masentavalta, ettei hän löytänyt muuta vastausta kuin seuraavat sanat, jotka hän lausui koettamatta edes salatakaan tuskaansa:

— "Jos on totta, mitä sanotte, miksikä annoitte minun mennä? Miksikä ette minulle vastannut? Miksikä ette kutsunut minua takaisin? Miksikä ette ole yhdeksään vuoteen minulle puhunut niinkuin tänään?…"

— "Miksikö en sitä tehnyt?" vaikeroi Pauline. "Kuinka olisin voinut? Oletteko unhottanut kaikki, sekä epäluulonne jokapäiväisen solvauksen, jolla minua kuukausmääriä vainositte, että masentavan epäilyksenne ja kaiken muun?… Oletteko unhottanut, että olette minua lyönyt, niin, lyönyt kuin tyttöletukkaa?… Rohkeutta ei riitä kenellekään sellaista liikanaista julmuutta kestämään. Ja sitten, olisitteko te minua uskonut? Uskotteko nytkään? Uskonettekohan tunnin perästä? Onko minulla todisteita mihin vedota? Maksaako vaivan taistella sellaista kovaonnista sallimusta vastaan, että olen sattunut käymään kaupungilla juuri sinä päivänä, jolloin olette nähnyt tuon kurjan astuvan sen ystäväni ovesta sisälle, jota hulluudessanne luulitte kilpailijaksenne? Yhtäläisyys ryhdissä ja puvussa!… Siihen epäluulonne perustuivat. Siinä oli teidän mielestänne syytä kyllin edellyttää mitä kauheinta irstaisuutta, kohdella minua häpäisevällä ylenkatseella, polkea lempeni lokaan… Olin epätoivoissani, siinä kaikki. Ja kun tiesin joutuvani äidiksi ja huomasin olevani yksin, iäksi yksin, oliko minun mahdollista nöyrtyä niin syvään, että olisin kutsunut teidät takaisin? Ettehän te olisi lasta uskonut omaksi vereksenne. Nyt sanotte uskovanne. Mutta nyt on myöhäistä. Te olette liannut, murtanut, lakastuttanut, tappanut kaiken… Armahtakaa, menkää pois… Rukoilemalla rukoilen, menkää pois! En kestä enää…"

Hän oli käynyt kalmankalpeaksi näitä viimeisiä sanoja lausuessaan. Hän painoi kätensä povellensa, ikäänkuin todellakin vetääkseen haavasta veitsen, jonka kärki oli syvälle kaivautunut. "Minä en voi hyvin", sanoi hän. Francis ennätti tuskin päästä hänen avukseen. Hän oli pyörtynyt. Hänen heikontunut elimistönsä ei voinut kestää tämän keskustelun tuottamia mielenliikutuksia. Säikähtynyt nuori mies otti hänet syliinsä kantaakseen hänet vuoteelle. Mutta hädästään ja hämmästyksestään huolimatta hän tunsi pistoksen sydämessään, kun huomasi kuinka riutunut oli tuo ruumis, jota hän samalla tavalla oli sylissään kantanut toisina hetkinä, sen ollessa silloin niin nuori, niin notkea, niin lemmen huumauksesta värisevä. Hän astui sairaan huoneeseen ja laski tunnottoman kannettavansa vuoteelle. Äkkiä, hänen paraikaa järjestäessään alkoovissa pieluksia harmahtavien hiuspalmikkojen alle ja hieroessaan sairaan kylmästä hiestä kosteita kämmeniä ja kellastuneita, lakastuneita ohimoita, hän kuuli, samoin kuin Pauline äsken oli kuullut, salin oven aukenevan ja sulkeutuvan, ja samoin kuin Paulinekin hän säpsähti, vieläpä enemmänkin. Kukahan siellä liikkui? Hän oli nähnyt Adèlen menevän ulos palvelijattarien kanssa, ja kun tiesi rouva Raffrayen olevan yksin, hän oli uskaltanut ryhtyä tähän rohkeaan yritykseen. Nyt hänet hetkeksi valtasi hirvittävä levottomuus: Olisiko Henriette saanut tietää, minne hän oli mennyt, ja seurannut häntä tänne? Francis oli eronnut hänestä niin taitamattomasti, keksimättä muuta tekosyytä kuin että hänellä muka oli kirje kirjoitettavana, ja Henriette oli katsonut häneen niin oudosti. — Niin ei kuitenkaan ollut. Pikku Adèle vain oli palannut matkaltaan ennemmin kuin oli aiottu, riehuvan sirocco-tuulen ja sen nostattamien tomupilvien tähden. Hän saapui nyt Annetten seuraamana, iloisena, kun oli päässyt aikaisemmin kotiin. Juosten hän kulki salin poikki makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt selälleen. Hän näki rouva Raffrayen vuoteellaan ja vieressä nuoren miehen, saman, jonka hän oli juhlassa nähnyt istuvan neiti Scilly'n toisella puolen. Hän päästi kauhistuksen huudon, heittäytyi äitinsä ylitse ja peitti hänet kiihkeillä suudelmilla, jotka sairas horroksissaankin tunsi, sillä ne antoivat hänelle voimia puoleksi nousemaan. Mustasukkaisen suojeluksen liikkeellä äiti sulki lapsen syliinsä, ja hänen heräämisensä äidinrakkauden tajuntaan oli niin valtava, että se antoi hänelle voimia salaamaan mitä tästä traagillisesta kohtauksesta vielä oli salattavissa. Sillä, katsoen Francis'ta suoraan silmiin, hän sanoi kehottaakseen nuorta miestä hillitsemään tuskasta vääntyneet kasvonpiirteensä ja tehdäkseen hänelle mahdolliseksi selittää täälläolonsa: