— "Kiitän teitä, että olette auttanut minut kotiin. Teidän avuttanne en olisi koskaan päässyt portaita nousemaan. Annette, olkaa hyvä ja saattakaa tämä herra ulos!…"

Ja hänellä riitti tahdonlujuutta, niin että hän saattoi hymyillä ja nyökäyttää päätänsä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. — Mikä kiitos, mitkä jäähyväiset, mikä hymy!

VIII.

HERÄÄVÄ VAISTO.

Saapuessaan rouva Raffrayen asuntoon Francis hyvin ymmärsi, että hänen oli kestettävä kauhea kohtaus, eikä hänellä ollut suurtakaan toivoa, että se päättyisi sovintoon, niinkuin hän oli kirjeessään ehdottanut. Hän oli antautunut tähän seikkailuun vaistomaisesti, mielettömästi, niinkuin kaksintaistelija, joka väsyneenä odotukseen henkensä kaupalla ryntää esiin vihollisensa miekkaa vastaan, tai, paremmin sanoen, kuin mielisairas, joka mihin hintaan tahansa tahtoo vapautua ahdistavasta mielikuvasta. Hän oli joutunut siihen tunnemyrskyn hetkeen, jolloin äänettömyys tuntuu tukehuttavalta ja jolloin sielu ja melkeinpä ruumiskin pyrkii purkamaan kiihotuksensa sanoihin yhtä vimmatusti kuin tukehtumaisillaan oleva haukkoo ilmaa. Vaikkei hän vähääkään epäillyt, ettei Adèle olisi ollut hänen tyttärensä, hän tunsi valtavan halun kuulla asian sen suusta, joka yksin tiesi ehdottoman totuuden, ja kenties toisenkin, edelliselle vastakohtaisen halun pakottaa tunnustukseen tuon naisen, jonka ylpeydestä hän ei ollut koskaan päässyt voitolle. Ja sitten, olihan mahdollista sekin, että äiti olisi heltynyt nähdessään kuinka vilpittömät hänen tunteensa olivat pikku tyttöä kohtaan, kuinka hellävaroen hän asiaa kosketteli ja kuinka nöyrästi hän tyytyi syrjäiseen asemaan. Ja nyt, mikä uusi haava olikaan tuon keskustelun tuloksena! Nyt hän tiesi Paulinen suljetun oven takana piilevän vielä kauheamman varmuuden kuin se oli, joka, ilmeten hänelle kamalan ja odottamattoman yhtäläisyyden johdosta, hänen sydämessään nosti tuon oudon äänen: "Minun tyttäreni hän on!…" Olihan sallimuksen käsi silloin tuntunut raskaalta, mutta omantunnon soimausta siinä ei silloin ollut. Silloin hän oli ollut oikeutettu, niin hän ainakin oli luullut, siirtämään kavalan rakastajattarensa niskoille kaiken vastuunalaisuuden siitä, että oli lapsensa hyljännyt. Jos nyt päinvastoin Pauline olikin viaton, jos Francis oli häntä syyttä epäillyt, hänet kuolemaan tuominnut ja tuomion täytäntöön pannut, mitä hänestä itsestään oli ajateltava? Mitä pyövelin virkaa hän siis vuosien vieriessä oli toimittanutkaan? Olihan siinä tosin lieventäväksi asianhaaraksi katsottava, että hän, ruhjoten ensi kädessä oman onnensa, oli uhrinsa iskenyt oman sydämensä kautta, mutta voiko sillä murhasta puhdistautua? Sillä murhaajan työtä hän tunsi tehneensä, kun hänen mieleensä muistui tuo riutunut ruumis, jonka hän oli sylissään kantanut, ruumis, joka oli niin hirvittävän kevyt ja kuihtunut, tuskinpa muuta kuin luuranko vain, ja jossa oli juuri sen verran henkeä, että kykeni kärsimään ja kuoleman kynsissä vääntelemään. Tähän muotoon hänen omantunnonvaivansa siis vastaisuudessa pukeutuisivat. Sen muotoisina ne jo hänessä esiintyivät, kun hän paljain päin ja horjuvin askelin laskeutui portaita alikertaa kohti. Ja erikoisen julmat olosuhteet, joiden keskellä tämä sisällinen murhenäytelmä kehittyi, tahtoivat, että hänen piti oleman vain muutaman askelen päässä morsiamensa luota ja että tämä morsian häntä juuri tällä hetkellä odotti. Tällä kertaa koettelemus oli liian kova. Keskustelunsa jälkeen Paulinen kanssa hän ei enää jaksanut teeskennellä. Hänestä tuntui, että nuori tyttö, olipa kuinka naiivi tahansa, koko hänen esiintymisestään huomaisi sen mielenliikutuksen, joka häntä värisytti, ja että rouva Scilly'kin arvaisi kaikki. Nykyisessä tilassaan hän ei enää olisi voinut näiden naisten kysymyksiä torjua. Olisihan hänen ollut sangen helppo turvautua samaan valheeseen kuin Paulinekin, joka valhe tuon naisen puolelta osoitti melkein sankarimaista, äidinrakkauteen perustuvaa mielenmalttia. Olihan Francis näinä viimeisinä päivinä alinomaa pettänyt ja kierrellyt. Mutta täytyy antaa onnettomalle nuorelle miehelle, joka luonteeltaan oli suora, vaikka hän heikkoudesta oli vilppiin langennut, se tunnustus, että häntä tuon viimeksimainitun valheen käyttäminen kauhistutti. Siihen turvautumalla hän olisi liian häpeällisellä tavalla sekoittanut uudistamansa suhteet entiseen rakastajattareensa nykyisen lempensä jo liiaksikin lakastuneeseen ja tahrattuun tarinaan. Ja tästä hienotunteisuudesta hänen turmionsa oli johtuva, sillä puolitiehen ei pysähdy kukaan, joka kerran on petokseen takertunut. Ellei voi olla kokonaan pettämättä, täytyy aina ja joka paikassa pettää. Tällä kertaa Francis päätti turvautua vähimmän urhokkaaseen, mutta hänen kaltaisellensa, liikutuksien uuvuttamalle sielulle sangen luonnolliseen keinoon. Hän pakeni siirtääkseen toistaiseksi selityksen, joka ei ollut vältettävissä. Käytyään huoneestaan hattunsa hän laskeutui ensimäisen kerroksen portaita alas ja oli tuossa tuokiossa hotellista ulkona. Hän keksisi kyllä hyväksyttävän tekosyyn poissaoloonsa, kun hän tunnin tai kahden kuluttua rauhoittuneena palajaisi kotiin. Tavata Henrietteä nyt, kun toisen ääni vielä soi hänen korvissaan, kun toisen kalpeat kasvot vielä hänen silmissään kuvastuivat, kun hänen sylinsä vielä värisi tuon ruumisparan kosketuksesta ja hänen sielunsa ankarain tunnonvaivojen vastustamattomasta kauhusta, — ei, mieluummin mitä tahansa muuta.

Sillä aikaa kuin Francis tänä iltapäivänä harhaili pitkin kaupungin katuja, jotka tavallisesti olivat niin valoisat, mutta joita nyt pimitti silmiä sokaiseva, liikkuva ja polttava tomupilvi, nuori tyttö, jota hän niin hurjasti ja varomattomasti pakeni, kävi hetki hetkeltä yhä levottomammaksi. Francis ei ollut erehtynyt, kun oli luullut huomaavansa, että hänen mennessään neiti Scilly oli häntä tarkastanut, outo ilme palavassa katseessaan. Mutta jos hän ei olisi ollut niin piintynyt omiin ajatuksiinsa siitä onnettomasta aamusta asti, jolloin hän oli Continentalin etehisessä ilmoitustaululta lukenut rouva Raffrayen nimen, hän olisi tiennyt, ettei Henriette häntä nyt ensimäistä kertaa näin katsonut; kymmeniä kertoja hän olisi noissa sinisissä silmäterissä tuon oudon ilmeen tavannut. Hän olisi noissa kirkkaissa, läpikuultavissa silmissä nähnyt kuvastuvan uuden, yhä yltyvän, tuskaisen tunteen, joka kokemattomalle sydämelle oli niin vieras, ettei se sitä omakseen tunnustanut. Itsensä parjaamista se oli ollut, kun Francis näinä viime päivinä oli ylpeillyt taidostaan salata lemmityltään oman itsensä. Sellainen tekopyhyys oli hänelle yhtä mahdotonta kuin Henriettelle täydellinen sokeus. Heidän keskinäinen rakkautensa oli liian suuri. Tuota tunnetta, joka oli nuoressa tytössä kuluneiden viikkojen vieriessä kasvamistaan kasvanut, ei voinut epäilykseksi sanoa. Henriette oli luonteva ja suora. Hän oli aina elänyt piirissä, joka ei vilppiä eikä teeskentelyä tuntenut. Missä hän olisi luulevaiseksi oppinut? Ei. Se oli kipeä kaipaus, joka johtui siitä, että hän aavisti jotakin kieroa suhteessaan sulhaseensa, kaipaus, joka oli samalla kertaa hämärä ja todellinen. Se vaikutti hänessä tuskallista hämmästystä ja epäröimistä, niinkuin ainakin rakkaushäiriöt nuoressa tytössä, jolla on täysin kehittyneen naisen vilkas tunne-elämä, mutta lapsen tietämättömyys elämän nurjista puolista. Eihän ole tärkeätä tarkalleen tietää syitä lemmityn sydämen muuttumiseen kärsiäkseen tästä muutoksesta. Henriette Scilly ei tietänyt, että tuskin on ainoatakaan miestä; joka ei olisi nuoruudessaan ollut jonkun rikoksellisen intohimon koetuksen alaisena. Hän ei tietänyt, että juuri herkkätunteisimmat heistä panevat rikokseensa enimmän omasta itsestään ja haavoittuvat siitä niin syvään, etteivät haavat koskaan täydellisesti kasva umpeen. Hän tiesi vain, että kuukausien kestäessä Francis'n kasvoissa oli kuvastunut täydellisen onnen kirkkaus ja että nyt hänen katseessaan lakkaamatta häilyi hehkuvaa kuumetta, hänen hymyssään hermostunutta levottomuutta, koko hänen olennossaan ilmeisen tuskan tulta. Hän ei tietänyt, että mies voi valehdella naiselle, jota hän rakastaa, ja että hänen rakkautensa siitä huolimatta voi olla yhtä suuri, jopa suuremmaksikin yltyä tunnonvaivojen kiihdyttämänä. Mutta hän tiesi, ettei hänen ystävänsä hellyydessä enää ollut tuota tasaista lempeyttä, tuota sulavaa sopusointua, tyventä ja selkeätä rauhaa, joka lämpimänä oli uhkunut hänen olemuksestaan. Hänestä tuntui, että näinä viime viikkoina Francis toisin ajoin oli hänestä kaukana, vaikka olikin hänen luonaan, ja toisin ajoin kohteli häntä niin tulisesti, että häntä melkein pelotti. Se tapahtui niinä hetkinä, jolloin onneton pani parastansa asettaakseen suloisen kihlattunsa itsensä ja mielikuviensa väliin ja tehdäkseen lemmittynsä elävämmäksi, läheisemmäksi puristamalla pitkään hänen kättänsä, sulkemalla hänet katseensa vavahtavaan syleilyyn. Henriette ei myöskään tietänyt, että muutamissa luonteissa ilmenevä katkeruus ja armottomuus muita kohtaan kaipaa säälivää ymmärtämistä, koska sellaisia tunteita ilmaisevien ajatuksien ja puheiden alla useimmiten piilee sisällinen haava. Mutta hän tiesi, että tuo ihana ajatuksien ja tunteiden yhteys, josta hän oli Francis'n kanssa puhunut heidän viimeisellä onnellisella kävelyretkellään Villa Tascan puutarhassa, oli olemattomiin hävinnyt. Heidän ajatuksensa, heidän tunteensa eivät enää olleet yhteisiä. Lakkaamatta Francis'n pilapuheisiin, kun hän koetti iloiseksi tekeytyä, sekoittui hieman ivaa, joka Henrietteä loukkasi. Ennen, kun puhe oli sattunut johonkin heidän yhteisistä parisilaisista tuttavistaan, Francis oli heistä puhunut suopeudella, joka Henrietten silmissä oli osoittanut hyvää sydäntä, vaikkei se muuta ollut kuin onnellisille ja rakastuneille tavallista iloista välinpitämättömyyttä. Nyt hän sitävastoin käytteli pilkallisia ja ankaria sanoja, ja hänen tavassaan kiinnittää huomiota milloin naurettaviin puoliin, milloin epäilyttäviin salatarkoituksiin ilmeni entinen, ihanteeton elostelija, jommoinen hän oli ollut, ennenkuin puhdas rakkaus oli hänelle uutta kevättä ennustanut, ja jommoiseksi hän uudelleen oli muuttumassa Paulinen ja entisyyden katkerien muistojen vaikutuksesta. Silloin Henriettestä tuntui, että sen Francis Nayrac'in takana, jota hän rakasti koko sielunsa hehkulla, piili toinen Francis, jota hän ei tuntenut ja jonka sydäntä vastaan hän oli itsensä loukkaava, nyt jo loukkasi… Mutta kaikki nämä vähäiset tunnelmat olivat tunnelmiksi jääneet. Ei ollut yksikään niistä tietoisuuteen kohonnut sydänväreiden hämärästä ja sekavasta kehästä, josta emme koskaan varmasti tiedä, eikö se kenties olekin vain mielikuvituksen tuotetta. Nuori tyttö ei olisi voinut viitata mihinkään tositapaukseen, jos hänen olisi pitänyt syyttää kihlattuansa laimenemisesta ja sanoa mistä hän oli sen huomannut. Suuressa rehellisyydessään hän koettikin itselleen vakuuttaa, että hän oli väärässä, kun sellaisia tunteita hautoi, ja ettei tuo muutos ollut muuta kuin mielihouretta vain, hänen valtavan rakkautensa synnyttämää. Jokaisella vaikutuksellahan on syynsä, ja hän ei mitään syytä nähnyt siihen muutokseen, joka oli tapahtunut hänen suhteissaan Francis'hin. Rouva Scilly'n terveys, joka silminnähtävästi vakaantui, ei voinut antaa aihetta salaiseen levottomuuteen. Itse ei Henriette ollut koskaan niin hyvin voinut. Mitä Francis'hin tuli, oli lääkäri, jonka mielipidettä Henriette kerran levottomuuden hetkenä oli tiedustellut, häntä täydellisesti rauhoittanut. Francis'lla ei ollut kotimaassaan läheisiä sukulaisia eikä erittäin rakkaita ystäviä, jotka olisivat voineet tuottaa hänelle huolia. Muutamista Henrietten läsnäollessa puheeksi sattuneista rahakysymyksistä oli käynyt selville, ettei nuorella miehellä ollut syytä levottomuuteen omaisuutensa takia. Näyttihän hän yhtä rakastuneelta yhä ja tuntuihan hän yhtä kiihkeästi odottavan hääpäivän tuloa. Hänen vähimmätkin sanansa sitä todistivat. Tämä kaikki oli epäilemätöntä. Henriette yhä uudelleen kertoi sen itselleen päättäväisesti, itsepintaisesti. Hän pani kaikki sielunsa voimat liikkeelle hävittääkseen tuon turhan pelon. Sittenkuin hän oli mitä vilpittömimmin tämän hävitystyönsä toimittanut, hän vajosi uudelleen vastustamattomaan alakuloisuuteen tuon ilmeisen muutoksen johdosta, jota hän ei kyennyt määrittelemään, ei selittämään eikä ymmärtämään, mutta joka sittenkin oli olemassa.

Semmoisessa mielentilassa, kun sydäntämme kalvaa levottomuus, johon emme mitään tarkoin määrättyä syytä tiedä, vähinkin kieltämätön tositapaus paisuu melkein traagillisen kohtauksen arvoiseksi. Se on leikkausveitsen kärki, joka puhkaisee paiseen, niin että siihen kokoontunut märkä pääsee vuotamaan pois, — hirvittävän epämiellyttävä, mutta liiankin sattuva vertaus. Ei mikään vertaus niin täsmälleen kuvaa ajatuskykymme tuskaisia ponnistuksia piintyneen mielikuvan voittamiseksi kuin kokonaisen ruumiin tulehtumistyö kipeän kohdan parantamiseksi. Francis'n omituinen käytös sinä hirveänä iltapäivänä, jolloin hän oli ollut rouva Raffrayen puheilla, oli Henriette paralle sellainen ratkaiseva hetki. Korkea hinta oli lempeän lapsen maksettava kihlausaikansa melkein ylenluonnollisesta autuudesta. Vanhurskas Jumala! Olisiko siinä perää, että liiallinen onni on meille synniksi laskettava silloinkin, kun se on luvallinen onni ja kun olemme jo edeltäpäin suostuneet tämän onnen meille asettamiin velvollisuuksiin? Siitähän kyllä näyttää tässä maailmassa, joka todellakin on lankeemuksen maailma, koska puhtaimmatkin siihen syntyvät sovittamistaakan kantajiksi! Vaikka nuori tyttö oli jo näinä viime viikkoina tottunut sulhasensa oikulliseen luonteeseen, hän oli hämmästynyt, kun näki nuoren miehen jyrkästi astuvan sisään yhteiseen saliin ja kulkevan edestakaisin, tuskin vastaten hänen kysymyksiinsä, otsa rypyssä ja katse synkkänä. Tämä näet oli tapahtunut silloin kun Francis oli tavannut Adèle Raffrayen palvelijattarien kanssa etehisessä ja kun hän epäröi, oliko vai eikö hänen ollut mentävä Paulinen luo. — Sitten hän oli äkkiä lähtenyt, sanoen että hänellä muka oli kiireisiä kirjeitä kirjoitettavina, mutta sanoen sen sillä tavalla, että Henriette heti huomasi hänen valehtelevan. Kului tunti, kului kaksi, eikä Francis palannut. Silloin Henriette lähetti Vincentin häntä hakemaan. Tämä palasi sanoen että herra Nayrac oli mennyt ulos. Henrietten levottomuus siitä niin suuresti kiihtyi, että hän käski kysyä ovenvartialta mihin aikaan Francis oli mennyt. Hän toivoi, että Francis mahdollisesti mennessään oli lähettänyt hänelle jonkun sanan, jota ei muistettu hänelle toimittaa. Ei mitään. Francis oli lähtenyt jalkaisin kaupungille päin noin puoli kolmen aikaan. Nyt kävi kello jo kuutta. Henrietten rauhattomuutta yhä lisäsi hänen äitinsäkin nähtävä levottomuus, joka puhkesi lakkaamattomiin kysymyksiin mitä Francis teki. Suloinen lapsi rakasti sulhastaan liian kiihkeästi, jottei hän olisi kärsinyt siitä ajatuksesta, että tämän oli kestettävä rouva Scilly'n tutkivia kysymyksiä, ja rakkautensa johtamana hän keksi vihdoinkin seuraavan vastauksen.

— "Uudenvuodenpäivähän on tulossa. Epäilemättä hän tahtoo meille valmistaa jotakin iloista yllätystä… Äiti", jatkoi hän, hellästi rukoillen, "ethän hänelle ilmoita, että olemme olleet levottomat? Tiedäthän kuinka suuresti se häntä huolestuttaisi."

— "Elä pelkää", vastasi rouva Scilly. "En aio häntä torua, vaikka hän kyllä ansaitsisi sen, olkoon hänellä sitten yllätys mielessä taikka ei… Ah", jatkoi hän vielä, aavistamatta itsekään, mitä ivaa näissä hänen viimeisissä sanoissaan oli, "kuinka rakastatkaan häntä, ja kuinka hyvä, että hänkin sinua rakastaa. Kärsisit liiaksi muuten!…"

Tämä nuoren tytön huolehtiva hienotunteisuus, josta Francis ei saanut koskaan mitään tietää, säästi häneltä kiduttavan tutkistelun, kun hän kuuden tienoissa vihdoinkin palasi pieneen saliin, joka oli niin kauan ollut hänen onnensa suojana. Siinä oli kaikki entisellään. Sama kodikas lämpö, joka muutamia viikkoja sitten oli pystynyt hänen sielustaan karkoittamaan Pauline Raffrayen tulon herättämät kauheat kuvat, virtasi nytkin häntä vastaan. Samat lamput, samoihin paikkoihin asetettuina, levittivät vienosti verhottua valoansa saman korkean varjostimen ummistamaan ympyrähuoneeseen, kirkastivat sen haalistuneita, vanhanaikaisia kankaita, vihreälehtisiä kasveja, etelämaisia kukkia, ja valaisivat samoja lempeitä naistenkasvoja, jotka kuvastivat niin paljon hellää osanottoa. Mutta voi! Lumous ei ollut enää tarpeeksi valtava tyynnyttämään hänen sydämensä riehuvia myrskyjä. Tällä kertaa hänen niin läheiseltä näyttävä, mutta sittenkin saavuttamattomiin siirtynyt rakkausonnensa tenhovoima ei tehnyt vähintäkään vaikutusta häneen. Hän palasi pitkältä ja rajulta kävelymatkaltaan tehtyänsä päätöksen, joka ei sallinut hänen sillä tavalla heltyä. Hän oli päässyt selville siitä, että jos hän tahtoi paeta sitä painajaista, joka häntä päivä päivältä yhä enemmän kiusasi, hänen oli lähdettävä pois Palermosta, ja heti. Hän ei enää voinut rehellisesti, vilpittömästi vastata itsestään tämäniltaisen, käytöksensä jälkeen, ja varsinkaan ei, kuultuansa sen hätähuudon, minkä oli tänään kuullut. Se huuto oli tunkenut niin syvään hänen sydämeensä, että hänen piti päästä kärsimään yksin ja vapauteen — ainoa lievennys muutamille sielumme tuskille, joille ei parannusta ole. Hänen saapuessaan Sisiliaan oli melkein päätetty, että hänen sielläolonsa kestäisi tammikuun 20 tai 25 päivään. Nyt oli joulukuun 27 päivä. Tammikuun 2 päivänä, heti uudenvuoden juhlan jälkeen, hänen oli oltava merellä, vapautettuna yhtä alentavasta kuin tuskallisesta asemastaan, ennenkuin se ehti muuttua traagilliseksi. Kun hän vain kerran pääsisi pois, saisivat asiat, kaukaa katsottuina, hänen ajatuksissaan luonnollisen valaistuksensa. Ainakin se oli ainoa mahdollinen keino. Tämä kiireinen lähtö oli hänestä tuntunut niin välttämättömältä, että hän oli heti ryhtynyt sitä valmistamaan menemällä rouva Scilly'n lääkärin luo kiskoakseen häneltä, jos mahdollista, määräyksen ilmastonmuuton tärkeydestä. Hän oli luetellut lääkärille muutamia taudin oireita, jotka hänen mielestään olivat omiansa antamaan aihetta sellaiseen määräykseen. Tuliko lääkäri petetyksi? Sitä Francis, ei saanut koskaan tietää, tämä kun oli niitä jäykkä- ja teräväkasvoisia sisilialaisia, joissa itämaalainen hidasluonteisuus yhtyy italialaisten valppaaseen älykkyyteen. Mutta hän vavahti kuullessaan lauseen, johon tämä valheneuvottelu päättyi: — "Teidän lähtönne ei varmaankaan kohtaa vastusta noiden naisten puolelta, koska neiti Scilly jo tuntui olevan teidän terveydestänne levoton. Hän puhui minulle siitä toissa aamuna…"