— "Kuinka oudosti taas minulle puhutte!" sanoi hän. "Koska minua rakastatte, ettekö voisi minulta säästää noiden kysymyksien kidutusta?… Minusta on niin kovaa näyttää epäilevältä…" Ja sitten hän jatkoi tarmolla, joka ilmaisi sitä lujuutta, mihin ehdottomasti rehelliset luonteet ratkaisevina hetkinä pystyvät: "Mutta tottahan on, että olen epäillyt. Tarkastin teitä eilen pitkin päivää, niinkuin en ole koskaan ennen sitä tehnyt, niin suuresti minua kiusasi se ajatus, ettette ollut suora minua kohtaan. Te erositte minusta niin oudosti perjantaina. Ja kun palasitte, sangen myöhään, oli kasvoissanne… valhetta." Hänen äänensä kävi kovaksi hänen lausuessaan tätä viimeistä sanaa ja jatkaessaan: "Voi, suokaa anteeksi, täytyyhän minun sanoa teille kaikki, mitä sydämeni hautoo, kaiken kurjuuden, joka tästä havainnostani johtui… Äkkiä äiti puhui teille tuolla ylhäällä olevasta naapuristamme, rouva Raffrayesta, herttaisen pikku ystävämme äidistä. Luulin huomaavani, että säpsähditte. Olin näet semmoisessa mielentilassa, että vähimmätkin asiat paisuivat tärkeiksi, paisumistaan paisuivat. Ihmettelin suuresti teidän hämmästystänne tuntematonta naista mainittaessa. En olisi kuitenkaan sitä ajatellut, ellen olisi tänä aamuna tavannut kadulla pikku Adèlea hoitajansa kanssa. Minusta näytti, että hän koetti minua vältellä, ikäänkuin hänen äitinsä olisi kieltänyt häntä minulle puhumasta… Mieletöntähän se on, mutta en tiedä, kuinka tulin yhdistäneeksi rouva Raffrayen kiellon vavahdukseen, jonka olin luullut teissä huomaavani… Lopuksi, äsken kun olin yksin… Satuin näkemään lapsen, joka oli puutarhassa leikkimässä, enkä voinut olla menemättä häntä puhuttelemaan… saadakseni tietää… Hyvä Jumala, kuinka minua hävettää!" sanoi hän, painaen otsansa käsiensä varaan. "Niin, menin puutarhaan, puhelin hänelle, ja se, mitä hän minulle sanoi, säikytti minua niin hurjasti, että minun piti pyytää teiltä selityltä; heti, tuossa paikassa… Rukoilen teitä ristissä käsin, päästäkää minut tästä tuskasta! Olipa teillä mikä syy tahansa salata meiltä, äidiltä ja minulta, että tunnette rouva Raffrayen, että olette häntä auttanut hänen pyörtyessään, niin sanokaa se minulle, tuo syy… Ajatelkaa, että olen teidän kihlattunne, että minusta on tuleva teidän vaimonne, että olen oikeutettu tietämään teistä kaikki, niinkuin teilläkin on oikeus tietää minusta kaikki… Mutta minä en tahdo tähän oikeuteen vedota, rakkautemme nimessä minä teitä rukoilen, lämpimän onnemme nimessä, kärsimykseni nimessä… Niin, toistan sen vieläkin, liiaksi olen kärsinyt, kun olen teissä valhetta epäillyt…"

Sitä myöten kuin Henriette esitti viattoman kertomuksensa äänellä, jonka värähtelevä liikutus loi eloa ja pontta yksinkertaisimpiinkin lauseisiin, kun hän sanoiksi virkki sydämensä itsestään kohonneet haikeat aavistukset, taistelunsa, liiaksikin terävät havaintonsa ja lopuksi mainitsi omasta mielestään häpeällisen rikoksensa, hän näki Francis'n kasvojen muuttuvan kalman kalpeiksi ja vastustamattoman kauhun herpaisevan niiden jo päiväkausia kestäneen jännityksen. Se mitä Francis oli enimmän pelännyt, nimittäin että Henriettessä heräisi aavistus hänen suhteistaan Paulineen, oli nyt tapahtunut. Ja kuka oli Henriettessä herättänyt tämän aavistuksen, joka oli niin vaarallinen heidän yhteisen onnensa tulevaisuudelle, kuka oli ollut tämän ilmiannon välikappaleena? Tuo viaton lapsi, jonka Francis oli vuosia sitten hyljännyt, tuo herttainen ja lempeä pikku tyttö — hänen tyttärensä — jonka pelkkä oleminen saman katon alla kuin hän oli hänessä vaikuttanut sellaisen hämmennyksen ja jonka näkeminen oli juurineen päivineen kiskonut pois hänen kerran tekemänsä päätöksen, jossa hän oli niin kauan horjumattomasi pysynyt. Että tuon lapsen vielä oli oltava itsetiedottomana vaikuttimena hänen elämänsä murhenäytelmän ratkaisevaan kohtaukseen, se seikka oli omiansa kehittämään hänessä viimeaikaisten tapauksien johdosta heränneen sovittamispakon tunteen vielä valtavammaksi. Ei ollut hänestä koskaan ennen Nemesis niin armottomalta näyttänyt kuin tänään. Ei ollut hänestä koskaan niin mahdottomalta tuntunut entisyydestä vapautuminen, tuosta entisyydestä, joka hänet yhä uudelleen tapasi, niinkuin nousuvesi tapaa onnettoman, joka ei ole ajoissa paennut, kaataen hänet hyrskyihinsä, kun hän koettaa nousta, kietoen hänet kuohuihinsa, kun hän juoksee, sokaisten hänet räiskeellänsä, kun hän hakee kalliota, mihin nojautua, tukehduttaen kohinaansa hänen hätähuutonsa. Tuoko tunne, että hän oli välttämättömän koston käsissä, hänessä lamautti kaiken hänen puolustuskykynsä? Vai tekopyhyyden äitelyyskö se joskus, kun meitä liian kiivaasti ahdistetaan, saattaa meidät yhdessä tuokiossa luopumaan lukuisien ja taitavasti sepitettyjen valheiden tuloksesta? Oliko hänestä kauheata yhä edelleen pettää niin suoraa, niin vilpitöntä, niin aseetonta raukkaa kuin Henriette tuntui olevan, vai huomasiko hän, että hänen oli mahdotonta puolustautua mainitsematta Paulineakin tässä puolustuksessaan? Vai oliko kenties hänelle selvinnyt, ettei ratkaisu nyt ollut vältettävissä ja että hänen oli käytettävä viimeistä mahdollista tilaisuutta pelastaa mitä vielä hänen tunteittensa kunniasta oli pelastettavissa? Ainakin hän, sen sijaan että olisi alentunut häpäiseviin ja hyödyttömiin vakuutuksiin, vastasi kolkoksi, kovaksi ja kuivaksi muuttuneella äänellä:

— "Aivan totta on, että tunnen sen henkilön, jonka äsken mainitsitte, totta myöskin, että olin toissa päivänä hänen huoneessaan häntä auttamassa, ja totta sekin, että minun olisi pitänyt sanoa se teille, sekä äidillenne että teille… Mitä niihin syihin tulee, jotka ovat minua siitä estäneet, elkää vaatiko minulta selitystä. Minä en sitä teille anna. En voi sitä teille antaa…"

— "Ette voi!" toisti Henriette. "Ja nyt te vuorostanne vapisette, kalpenette, pelkäätte!… Ne ovat siis vakavia, nuo syyt. Ne mahtavat koskea teitä sangen läheltä, koska näytätte olevan tuollaisessa tilassa… Hyvä Jumala!" jatkoi hän, "tuo hulluus valtaa minut uudestaan. Rukoilen teitä, Francis, rukoilemalla rukoilen!… Vannokaa edes, ettette tuntenut tuota naista ennen sitä päivää, ettette ennen ole häntä tavannut. Vannokaa se minulle. Tahdon teitä uskoa. En sitten enää pyydä teiltä mitään… Voin kaikki kestää, mutta en tuota ajatusta…"

— "Olen jo sanonut, etten voi teille vastata", sanoi nuori mies.

— "Olette siis hänet tuntenut…", jatkoi Henriette epätoivoisesti. "Ja hän on tullut tänne. Me olemme teidän kuullen hänestä puhuneet, ja te ette ole virkkanut mitään… Nyt minä muistan, että aina siitä päivästä alkaen, jolloin tuo nainen saapui Palermoon, te aloitte muuttua. Voi, hyvä Jumala", huudahti hän, puristaen kätensä vastakkain epätoivoisella liikkeellä, "varjele minua mustasukkaisuudesta… Se on liiaksi häpeällistä…"

— "Hillitkää itsenne, Henriette", keskeytti nuori mies säikähtyneenä. "Kuulen äitinne tulevan. Teen mitä voin antaakseni teille selitystä… Mutta suokaa minulle se armo, ei hänen kuultensa!…"

Tuo häpeällinen huudahdus, joka kehotti nuorta tyttöä salaamaan asiata äidiltään, oli viimeinen raukkamaisuus, johon Francis teki itsensä syypääksi. Täytyy sanoa hänen puolustuksekseen, että hänen voimansa, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, olivat lopussa ja että hänestä tuntui vallan mahdottomalta tällä hetkellä kestää kreivittären tutkintoa Henrietten tutkinnon lisäksi. Hän ei ollut erehtynyt, sillä rouva Scilly astuikin sisälle, kädessä vasta kirjoitettu kirje. Hän oli luullut tyttärensä niinkuin Francis'nkin olevan itsekunkin omassa huoneessaan, niinkuin heidän oli tapana, melkeinpä sääntönäkin, tähän aikaan päivästä. Hän siis suuresti hämmästyi, kun huomasi heidät yhdessä äänettöminä, nähtävästi hänen tulostaan hämillään ja vielä kesken katkenneen keskustelunsa liikutuksesta värisevinä. Hän ei kuullut heidän viimeisiä sanojansa, mutta heidän asennostaan jo kävi hänelle selväksi, että hän oli sattunut tulemaan myrskyisen kohtauksen aikana. Ja mikä olisi voinut tämän myrskyn aiheuttaa, ellei Henrietten valitus Francis'n äkillisen lähdön vuoksi. Rouva Scilly torui heitä kumpaakin hellyydellä, jonka alla piili veitikkamaista hymyä, sillä hän oli jo, hemmottelevana äitinä, miettinyt miten saisi säästetyksi tyttäreltään tuon eron, josta tämä näytti olevan niin suuresti pahoillaan.

— "Näen, että lapseni eivät ole olleet kilttejä", sanoi hän. Ja sitten hän jatkoi, pudistaen harmahtavaa päätänsä: "Missä tilassa minä teidät tapaan, ja siitä ei ole neljännestuntiakaan kuin teistä erosin. Ja tiedättehän, ettei teidän ollut lupa olla kahdenkesken. Rangaistukseksi tulee teidän nyt tehdä täydellinen tunnustus. Mistä te puhuitte, tai oikeammin, mistä te riitelitte?… Sinä et vastaa, Henriette, ja te, Francis, ette virka mitään… Ikäänkuin en olisi jo aavistanut, mitä ette uskalla minulle sanoa! Sinä, Henriette, et ole äskeisiä varoituksiani noudattanut. Et ole voinut malttaa mieltäsi, vaan olet nuhdellut Francis'ta hänen lähdöstään, ja hänen mielipahansa on yhä sinun pahaa mieltäsi lisännyt, ja te olette kumpikin olleet väärässä. Olin aikonut valmistaa teille yllätyksen", jatkoi hän näyttäen kirjettänsä, "ja olen kirjoittanut Girgenti'in vuokratakseni asunnon tammikuun kolmannesta päivästä… Ettekö ymmärrä? Kun huomasin, kuinka onnettomat olette olleet näinä viimeisinä päivinä tämän lähdön johdosta, tahdoin minäkin puhua tohtori Teresi'lle. Juuri tänä aamuna olen hänet tavannut. Hän sanoi teidän kyllä olevan sairaan, Francis parka, mutta lisäsi, että hänen mielestään tautinne on myös suureksi osaksi mielikuvitusta vain ja että vähäinenkin ilmanalanmuutos on täydellisesti riittävä palauttamaan teidän terveytenne. Emme siis annakaan teidän mennä yksin Parisiin, vaan otamme teidät mukaamme tuolle huvimatkalle, joka jo niin kauan on meitä houkutellut ja jonka tohtori jo minullekin lupaa. Menemme katsomaan Girgenti'ä, Catanea, Taorminaa ja Syracusaa, ja siinä aika kuluukin aina tammikuun 20 tai 25 päivään asti. Ja teiltä ei siten kummaltakaan mene päivääkään hukkaan… Ellei nyt tämä tuuma kirkasta nyrpeitä kasvojanne, niin teidän mahtaa olla hyvinkin hauskaa kiduttaa toisianne. Kas niin, hymyilkää nyt toisillenne, ja olkoon sitten sillä hyvä…"

Kreivittären tähän matkaehdotukseen panema leikkisä suopeus oli liian räikeänä vastakohtana nuoren tytön ja hänen kihlattunsa mielenahdistukseen, varsinkin kun nämä olivat ja kauan salaa tuota matkaa toivoneet, vaikkeivät olleet tahtoneet siitä mitään puhua, kun pelkäsivät pahoittavansa rakkaan sairaan mieltä. Francis'n varsinkin oli liian vaikea kuunnella tätä puhetta sen suusta, joka häntä lapsekseen sanoi. Se sai hänet muistamaan tuota kodin lämpöä, perhe-elämän mutkattomuutta ja sydämen puhtautta, kaikkea sitä, minkä viehättävää suloutta hän oli puolen vuotta saanut nauttia ja minkä arvon hän vasta nyt oikein tajusi, kun hänen nykyisen asemansa koko hataruus hänelle ilmeni Henrietten hermostuneessa tunteenpurkauksessa, joka oli äidin hellistä sanoista johtunut. Tyttö parka, jonka mieli vielä kuohui äskeisen keskustelun johdosta, heltyi siitä liian syvään. Hän purskahti äkkiä rajuihin nyyhkytyksiin ja huudahti epätoivoissaan, katkerien kyynelien vuotaessa: