— "Kuinka hyvä olettekaan, äiti, ja kuinka suuresti minä teitä rakastan! Mutta en enää voi tätä surua kestää… Ah, kuinka olenkaan onneton, liian onneton…"
— "Mitä surua?" sanoi äiti. "Liian onneton? Mikä sinua sitten vaivaa? Francis, mikä häntä vaivaa?…"
Ja hän sulki lapsensa syliinsä ja viihdytteli häntä rinnallaan tuhlaten hänelle hellyyden sanoja, kunnes näki, ettei tämä itkun ja surun kohtaus niin vähällä asettunut. Hän sanoi silloin Francis'lle pakottaen Henrietten nousemaan ja melkein kantamalla vieden hänet ovelle: "Avatkaa minulle, ystäväni. Saatan hänet omaan huoneeseensa ja autan hänet vuoteelle lepäämään. Tehän odotatte täällä, eikö niin?"
Rouva Scilly'n suljettua salin ja oman huoneensa välisen oven jatkaaksensa sitten matkaansa Henrietten huoneeseen nuori mies heittäysi melkein hervottomana tuolille nojaten kyynärpäätään pöytää vasten. Tuossa samassa paikassa hän oli niin monta kertaa Henrietteä katsellut, tämän kumartuessa kirjaa tai kirjelippua lukeakseen ja auringon kullatessa hänen vaaleita kiharoitansa. Ja nyt oli hänen lemmittynsä kadonnut suljetun oven taa, ja siellä kai hän uskalsi vielä hellemmin kuin sulhasensa nähden painautua äitinsä syliin. Kuinka mahtoikaan tuo äiti kauhistua kuullessaan, minkä oudon keskustelun johdosta hänen lapsensa oli sellaiseen epätoivoon joutunut! Huoneessa vallitsevassa hiljaisuudessa kellon säännöllinen naksutus kävi äkkiä Francis'lle kuuluvaksi. Heilurin ei tarvinnut montakaan kertaa käännähtää, ennenkuin rouva Scilly oli palaava hänen luokseen tutkiakseen häntä niinkuin Henriette oli tutkinut. Mitä hänen oli vastattava? Oliko hänen toistamiseen kiellettävä, kun häneltä selitystä pyydettiin, vai oliko keksittävä uusi valhe? Olihan hänellä käsillä valhe, joka voisi hänet pelastaa, mutta se oli valheista kunniattomin. Voisihan hän nimittäin sanoa, että hän oli ennen tuntenut rouva Raffrayen, mutta ettei hän tahtonut uudistaa suhdettansa häneen, koska tiesi hänet maineeltaan sangen epäilyttäväksi, ja että hän tahtoi estää häntä tutustumasta rouva Scilly'hin. Hän siis ottaisi syyttääkseen Paulinea juuri nyt, kun tämän epätoivoiset viattomuuden vakuutukset vielä soivat hänen korvissaan. Ja oliko hän silläkään pelastettu? Eikö hänen ollut heti rakennettava toista valhetta tämän perustalle? Olihan selitettävä, miksi hän oli käynyt sairaan huoneessa ja kuinka hän oli sinne tullut. Voi, kuinka hän olikaan jo kyllästynyt näihin alituisiin petoksiin, joista toinen välttämättömyydellä johti toiseen! Kuinka häntä varsinkin kyllästytti tuo ajatus, että kun hän oli tämän niemekkeen kiertänyt, jos sitä kävisi kiertäminen, niin hän toiselta puolen heti tapasi oman sydämensä myrskyjä. Sittenkuin hän oli päättänyt lähteä, hän oli liiankin selvästi tuntenut, ettei matkakaan enää voisi hänen haavaansa parantaa, tuota haavaa, jonka isyyden masentava tieto oli hänen sydämeensä iskenyt. Hänestä oli jo heti tätä päätöstä tehdessään tuntunut sanomattoman katkeralta ajatella, ettei hän koskaan enää saisi nähdä pikku Adèlea — yhtä katkeralta kuin oli hänestä tuntunut ja vieläkin tuntui kalvava katumus hänen entisen rakastajattarensa sydäntä vihlovan viattomuusväitteen johdosta. Sanotaanhan kuitenkin, että lempivässä sydämessä kaikki häviää paitsi itse lempi. Sen oli hänkin uskonut, ennen, kihlausliittonsa ensimäisen innostuksen aikana, ja nyt hän jo kauhukseen huomasi, että kun hänen tuli rakkauttansa puolustaa, hän ei voinutkaan olla ottamatta lukuun muitakin tunteita, jotka olivat tähän rakkauteen soveltumattomat. Tämän siveellisen rappionsa huomattuaan hän tunsi itseänsä kohtaan todellista inhoa. Hän muisti nähneensä Paulinen ja Henrietten itkevän kumpaisenkin yhtä toivottomasti, entisen kurjan rikostoverinsa ja nykyisen neitsyellisen ystävänsä, ja siinä oli ollut vain kaksi päivää väliä. Ja hän vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä: "Minusta ei siis muuksi ole kuin itkettäjäksi!…" Sellaisessako mielentilassa hänen siis oli kierrettävä ja teeskenneltävä, kun kreivitär palasi häneltä vaatimaan välttämätöntä selitystä, joka paljastaisi hänen viimeaikaiset surkeat hairahduksensa! — Mutta aika oli jo kulunut. Salin ovi aukeni uudestaan, ja rouva Scilly oli hänen edessään. Francis kohotti päätänsä kuunnellakseen mitä hänelle sanoi tuo ääni, joka yhä oli yhtä ystävällinen, yhtä luottavainen tälläkin hetkellä.
"Henriette on nyt vähän asettunut. Olen voinut jättää hänet yksin… Mutta, Francis, kuinka toruisinkaan teitä, jos en näkisi, kuinka valtava teidän oma liikutuksenne on. Olen usein teille sanonut, ettette voi koskaan tarpeeksi hellävaroen häntä kohdella. Hän on niin äärettömän herkkätunteinen, ja hänen terveytensä ei ole kehuttava. Mitä olette hänelle sanonut, joka on voinut hänet sellaiseen tilaan saattaa?…"
— "Hän ei siis itse ole sitä teille kertonut?…" kysyi Francis.
— "Ei", vastasi äiti. "En ole häneltä saanut sanaakaan muuta kuin aina vain tämän saman lauseen: 'Se on lopussa, hyvä Jumala, se on lopussa!' Ja sen hän sanoi itkien, niin että oli nyyhkytyksistä katkeamaisillaan. — Mikä on lopussa, minä kysyin, ja miksikä? — Silloin hän herkesi minulle puhumasta. Näin, että hän pani kaikki voimansa liikkeelle hillitäkseen itseään, ja kun hänestä erosin, niin kaikki hänen ajatuksensa koskivat vain teitä. Hän pyysi, etten teitä nuhtelisi, etten teiltä mitään kysyisi… Kuinka hän teitä rakastaakaan, ja kuinka suuri olisikaan rikoksenne, jos hänet tekisitte onnettomaksi!…"
Lempeä lapsi oli siis kesken tuskiansakin jaksanut häntä ajatella. Hän oli totellut lemmittynsä kehotusta ja salannut asian äidiltään. Ja tuo äiti, mitä ehtymätöntä hyvyyttä, mitä luottamusta hän osoitti sille, joka niin vähän sitä ansaitsi. Hän ei näyttänyt vähääkään epäilevän, että vakavampi virhe olisi voinut hänen tyttärensä kihlatun mieltä saastuttaa. Ja tämä oli kumminkin niin suuresti rikkonut, oli niin kavalasti laiminlyönyt sen ehdottoman rehellisyyden, johon hän oli kihloihin mennessään sitoutunut. Rouva Scilly jatkoi yksinkertaisesti:
— "Kas niin, Francis, ettehän tahtone vuottanne lopettaa, teidän ja Henrietten ensimäistä vuotta, tuollaisilla kohtauksilla. Jos on ollut väärinkäsitystä teidän kesken, niin teidän on päästävä siitä selville… minunkin tähteni", jatkoi hän heltyneellä äänellä. "Mitä olen voimia kerännyt täällä auringon ja teidänkin avullanne, koska tiesin ja tunsin teidät onnellisiksi, se on pian mennyttä, jos minun pitää nähdä Henriette sellaisena kuin hänet äsken jätin ja teidät sellaisena kuin nyt. Rakastan teitä kumpaakin niin suuresti, sekä teitä että häntä! Ystävyyteni teitä kohtaan on vilpitön. Olen mielestäni hiukan oikeutettu teiltä onnea vaatimaan… Kas niin, tehkää nyt tunnustuksenne", päätti hän tarttuen nuoren miehen käteen ja puristaen sitä.
— "Kunpa voisin!…" huudahti tämä sydäntä särkevällä äänellä. Kun äänettömyys tuntuu meistä tukahuttavalta, niinkuin se oli hänestä tuntunut jo pitkinä aikoina, niin tällainen hienotunteinen ystävällisyys liikuttaa meitä liian syvään. Me olemme niin suuresti säälin tarpeessa, että aukaisemme sydämemme ovet selälleen ottaaksemme vastaan tarjona olevaa, ja kun kerran näin olemme toiselle avautuneet, niin tunnustus, jota emme mitenkään tahtoisi tehdä, vuotaa itsestään meidän huuliltamme, niinkuin kyynelet vuotavat silmistämme, vastustamattomasti. Mitä rouva Scilly'hin tuli, todisti Francis'n päästämä huuto hänelle sen, minkä hän jo oli arvannut, nimittäin ettei tässä nyt ollut puhe noista pienistä rakkauskinoista, jommoisille lapsellisuuksille vanhemmat ihmiset huoahtaen hymyilevät. Heidän välillänsä oli kysymys vakavammista asioista, joista hän ei ollut mitään aavistanut. Hän istuutui nuoren miehen viereen päästämättä hänen kättänsä ja toistaen pyyntönsä, sillä hän arvasi naisenvaistollaan, että nuori mies oli hänelle luovuttava salaisuutensa, jos hän vain tiesi taitavasti asettaa sanansa: