— "Jos voisitte?… Mutta ettekö ole poikani? Enkö minä ole teidän äitinne?… Onhan minulla teitä kohtaan äidin hellyys. Ja hellävaroen kuin äiti voin tunnustustanne kohdella. Jos todellinen äitinne olisi täällä, viipyisikö silloin tuo ryppy otsallanne, tuo suru silmissänne, tuo äänettömyys huulillanne, tuo taakka sydämellänne?… Ei, te sanoisitte hänelle: Äiti, minulla on suru. Ja hän teitä hoitaisi ja viihdyttäisi, teidät parantaisi."
— "Elkää minulle noin puhuko!" sanoi nuori mies nousten ja irroittaen kätensä. "Sananne koskevat minuun liian kipeästi. Ette tiedä mitä pyydätte ettekä myöskään niiden salaisuuksien luonnetta, joita luulette voivanne säälillä kohdella. Antakaa minun mennä pois, paeta Palermosta, Henrietteä paeta, teitä, kaikkea paeta. Siinä on minulle ainoa mahdollisuus pysyä kunnon miehenä…"
— "En", vastasi kreivitär, hänkin vuorostaan nousten. "Ei olisi kunnon miehen tapaista, jos ette nyt minulle sanoisi asiata niinkuin se on. Minuakin liiaksi vaivaa levottomuus teidän sanojenne johdosta, ja te ette voi minua tähän tilaan jättää. Kun pyysitte minulta Henrietten kättä ja kun minä sen teille annoin, muistatteko kuinka otin teidät kunnioittaen vastaan, kuinka luottavaisesti teitä kohtelin? Enhän ole milloinkaan missään suhteessa teitä tutkinut. Olin silloin niinkuin nytkin täydellisesti vakuutettu siitä, että jos olisi ollut olemassa joku seikka, joka olisi ollut arveluttava avioliittonne täydelliselle kunniallisuudelle, niin olisitte sanonut minulle sen. Jos nyt on asioita tapahtunut, olipa mitä tahansa, jotka oikeuttavat huudahduksia sellaisia kuin äsken päästämänne, niin olette velvollinen antamaan niistä selityksen kihlattunne äidille. Avioliittoon ei saa astua semmoinen tuskallisen vakava salaisuus omallatunnolla… Te puhutte kunniasta. Muutamat hetket ja asemat eivät muuta kunniata kysy kuin ehdotonta suoruutta. Minulla on oikeus vaatia teiltä sellaista, ja minä vaadin sitä…"
Hän oli puhunut itsetietoisen pontevasti, niinkuin ainakin äiti, jonka on puolustettava mitä hänellä on maailmassa kalleinta, tyttärensä tulevaisuutta. Sillä Francis'n mielettömät sanat olivat nyt todenteolla herättäneet hänessä pelkoa. Viittaus heidän keskusteluunsa Francis'n kuusi kuukautta sitten tapahtuneen kosinnan johdosta kosketti nuoren miehen siveystuntoa sen arimmalta puolelta. Tuossa ristiriitaisten tunteiden hätyyttämässä, epävarmuuden kiduttamassa, tunnonvaivojen vainoomassa sielussa tapahtui jyrkkä käännös, eräs noita äkkikäännöksiä, jotka ovat jalomielisten mutta heikkojen luonteiden viimeisenä ylpeytenä. Rouva Scilly'n puhuessa hän oli lähtenyt astumaan edestakaisin huoneessa. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja sanoi alakuloisesti:
— "Olette oikeassa — suoruutta kunniani tässä etenkin vaatii, ja kokonaisen kuukauden olen siinä suhteessa rikkonut sekä teitä että Henrietteä vastaan. Sitä varten juuri minä tahdoin lähteä täältä pois, jotten vielä enemmän rikkoisi. Mutta totta on, ettette nyt voi antaa minun mennä ja etten minä voi erota teistä näin. Te puhuitte äsken päivästä, joka on minulle pyhä, siitä päivästä, jolloin pyysin teiltä Henrietteä vaimokseni. Teidän tulee tietää, etten ainakaan sinä päivänä kunniatani laiminlyönyt. Minä rakastin häntä, hän minua. Tunsin rintani paisuvan toivon ja rakkauden elähyttävistä voimista… Luulin olevani vapaa itselleni uutta elämää luomaan…" Hän lisäsi nähtävästi tuskaisella ponnistuksella: "En ollutkaan vapaa…" Hän vaikeni; sitten, vastaten rouva Scilly'n liikkeeseen, hän jatkoi: "Oh, en minä ketään pettänyt, en ketään hyljännyt tahtoessani mennä naimisiin… Saatte uskoa, että pidin itseäni, pidin tytärtänne liian korkeassa arvossa voidakseni niin vähässä aikaa siirtyä rakkausliiton rikkomisesta kihlausliiton rakentamiseen… Ennenkuin Henrietten tapasin, ei ole elämässäni ollut kuin yksi suhde, joka ansaitsee rakkauden nimeä. Niin, olen kerran rakastanut intohimoisesti, mielettömästi erästä naista, joka kihloihin mennessäni ei enää ollut minulle mitään. Ainakin minä luulin, ettei hän ollut minulle enää mitään… Vuosia sitten oli tuo entinen rakkauteni sammunut. Olin vilpitön, aivan vilpitön, luullessani että olin vapaa kaikesta velvollisuudesta silloista lemmittyäni kohtaan, varsinkin siihen katsoen, mitä olin hänen tähtensä kärsinyt…"
— "Elkää jatkako", keskeytti kreivitär, "sehän on nuorten miesten ainainen tarina. Teillä on ollut joku arvoanne alentava suhde. Tuo kurja on kuullut teidän aikovan mennä naimisiin. Hänellä on käsissään teidän kirjoittamianne kirjeitä. Hän uhkaa lähettää ne teille, lähettää ne Henriettelle. Te tiedätte tuon rakkaan lapsukaisen äärettömän arkaluontoiseksi. Ja minua luulette sangen ankaraksi. Olette pelästynyt, mennyt aivan sekaisin ja tahtonut rientää Parisiin lunastamaan kirjeenne häneltä. Olenko osannut kertoa teille asianne, ainakin suunnilleen?… Nehän ovat viidenkolmatta vuoden heikkouksia, joihin te miehet niin helposti lankeatte. Mutta teillähän ei ollut isää eikä äitiä, ja kun kerran ei ole lasta, viatonta raukkaa, jonka täytyisi kantaa teidän virheenne kirousta… Sillä jos olisi ollut lapsi, niin te olisitte sanonut sen minulle, sen kyllä tiedän…"
Jalo nainen ei näyttänyt itsekään uskovan mitä näin varmuudella väitti, sillä hän tarkasti tuskaisesti Francis'ta näitä viimeisiä sanoja lausuessaan. Tämä pudisti päätään vielä toivottomamman näköisenä ja jatkoi:
— "Tahdoitte säästää minulta seikkaperäisen tunnustuksen. Kiitän teitä. Mutta olen alkanut ja tahdon päästä loppuun asti. Lapsi on, pieni tyttö, ja äiti oli toisen vaimo. Te näette, että olin oikeassa, kun äsken teille sanoin, ettette aavistanut salaisuuteni luonnetta vaatiessanne sitä minulta. Te näette, ettette tuntenut minua ettekä minun entisyyttäni. Sellainen asia on sangen tavallinen, jopa jokapäiväinenkin siinä piirissä, missä minä olen elänyt. Ymmärrän, että sen edellyttämät valheet ja petokset kauhistuttavat teidän kaltaistanne hurskasta naista. Ja sittenkin, jos voisin seikkaperäisesti teille kuvata tätä kamalaa liittoa, sen katkeria pettymyksiä, sen mustasukkaisuutta ja epäluuloja, joiden myrkkyä olen vuosimääriä märehtinyt, kuvata niitä kohtauksia, joiden johdosta toisistamme erosimme, niin ette minua tuomitsisi, sen minä teille vannon, pikemmin säälisitte. Epäilin hänen uskollisuuttansa. Ja hylkäsin hänet. Toistan sen vieläkin, vuosia on sen jälkeen kulunut. En sano, että olin hänet unohtanut, mutta varmasti uskoin, että kaikki oli ainaiseksi lopussa…"
— "Ja te sanoitte, että on olemassa lapsi?" keskeytti kreivitär.
— "Sanoinhan teille, että epäilin äidin uskollisuutta", vastasi Francis. "En luullut olevani lapsen isä, tai paremmin sanoen, olin täydellisesti vakuutettu, etten ollut."