— "Onko hän siis… Onko hän siis tullut Palermoon… Oletteko hänet tavannut?…"
— "Olen", vastasi Francis.
— "Tässäkö hotellissa?…"
— "Niin, tässä hotellissa…"
He katsoivat toisiinsa hetken aikaa puhumatta, nuori mies rukoilevin silmin, ikäänkuin pyytäen rouva Scilly'tä arvaamaan, mitä hän ei jaksanut sanoa, tämä, katse täynnä kauhua, ikäänkuin peläten oikein arvaavansa. Kreivitär keskeytti ensimäiseksi tämän hirveän vaitiolon.
— "Mutta eihän se voi olla mahdollista. Ettehän olisi sallinut Henrietten puhua tuolle pienokaiselle, niinkuin hän puhui, jos lapsi olisi ollut teidän…" Ja kun Francis painoi päänsä alas, hän huudahti: "Tuo nainen, se on siis rouva Raffraye! Ja lapsi, se on… Voi onnetonta!…" — "Nyt tiedätte kaikki", vastasi nuori mies, "ja te voitte ymmärtää viimeviikkoiset tuskani. Kun luin tuon nimen: Pauline Raffraye asukasluettelosta hotellin etehisen seinältä, olin vähällä menettää järkeni pelosta. Luulin, että hän tuli tänne heittäytyäkseen Henrietten ja minun väliin, temmataksensa minulta pois pyhän ja puhtaan rakkausonneni tuon surkean menneisyyden nimessä. Olihan hän tosin ollut rakastajattareni, ja minä olin törkeästi hänet hyljännyt. Olisihan hänellä voinut olla mielessä kostaa… Silloin ajattelin teille puhua, niinkuin nyt teille puhun. Mutta en uskaltanut. Sanoitte minulle äsken, että luulin teitä ankaraksi. Se on totta, ja totta myöskin on, että kunnioitukseni teitä kohtaan oli liian syvä. Ajatus, että minun oli kerrottava teille tuo hirveä avioliitonrikkomisjuttu, oli minulle sanomattoman vastenmielinen!… Sitten huomasin, että rouva Raffraye koetti vältellä teitä. Ymmärsin silloin, että hänen tulonsa Palermoon oli noita outoja sattumia, jotka meistä tuntuvat sallimuksen iskuilta. Nähtävästi hän siitä kärsi yhtä paljon kuin minäkin. Tunnustus tuntui minusta sentähden tarpeettomalta. Olin mielestäni niin voimakas rakkaudessani Henrietteen. Sitäpaitsi en ollut koskaan nähnyt lasta. Tuo pieni tyttö oli syntynyt sen jälkeen kuin olimme purkaneet välimme. Toistan vieläkin, etten luullut olevani hänen isänsä. Kumminkin, täytyyhän minun myöntää, etten ollut siitä aivan varma… Ja sitten, eräänä päivänä sain tietää — Henrietten itsensä kautta —, että lapsi, josta en ollut koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan tuon epäilykseni tähden ja tuon hirveän mahdollisuuden tähden, sattuvasti muistutti sisartani. Voitte arvata, mitä tämä minussa vaikutti. Näin sitten itse pienokaisen. Oman vereni näin. Masentavana ilmestyksenä se minuun vaikutti, yhdellä kertaa vallaten koko sydämeni. Te kai ette voi muistaa. Erosin teistä mennäkseni muka pankkiin… Käskin ajaa suoraan hotellin puutarhan ovelle. Astuin sinne täynnä epäilevää uteliaisuutta, palasin vakuutettuna. Minun tyttäreni se oli!… Siitä hetkestä lähtien oli onneni mennyttä. Taistelin, epätoivoisesti taistelin, jotta en enää näkisi tuota lasta, jonka hyväksi en voinut mitään. Näin hänet uudestaan. Tahdoin tavata äidinkin. Mikä hirvittävä kohtaus! Hulluksi olin joutua tunnonvaivoista, kun kuulin tuon naisen, jota olin rakastanut, ah, mielettömästi, väittävän olevansa viaton — sellaisella äänellä väittävän… Jos hän ei ole rikosta tehnyt, jos olen tuominnut häntä pelkän todennäköisyyden perusteella, mitä olen tehnyt?… Tuo ajatus tunki teränsä sydämeni särkyneimpään kohtaan. Silloin päätin lähteä pois. Ja pois olisin lähtenytkin, olisin kenties pelastettu, jos ei leppymätön sallimus olisi niin suonut, että juuri tänä aamuna Henriette oli puhellut, kenen kanssa? pikku Adèlen, joka aivan viattomasti kertoi nähneensä minut äitinsä luona… Kun sitten äsken, tuossa paikassa, kuulin Henrietten kysyvän, miksikä olin häneltä salannut tuon käynnin, kun näin, että hän rakkautensa vaistolla oli arvannut viimeaikaisen kauhean levottomuuteni, kun minulle kävi selväksi, että kaikki valheeni, kaikki harkintani ja sisälliset taisteluni eivät voineet tätä turmiollista ja auttamatonta yhtymistä estää, yhtymistä entisyyteni ja nykyisyyteni, rakkaan kihlattuni ja tuon onnettoman välillä — oikeassa olitte, kun hänet onnettomaksi sanoitte —, silloin ei minulla enää riittänyt voimia puolustautumaan. Sen verran on minulla vielä ollut kunniantuntoa jäljellä, että olen uskaltanut olla valehtelematta, kieltäytyen vastaamasta… Ah, rouva Scilly, auttakaa minua! Nyt kun tiedätte, mitä olen rikkonut, mitä kärsinyt, pankaa kaikki äidinälynne liikkeelle estääksenne iskua vaikuttamasta Henrietteen…!"
— "Voi, onko minun vallassani estää?" vastasi rouva Scilly, hänkin nähtävästi epätoivoisena. "Kun hän minulta kysyy, mitä minun tulee hänelle vastata? Ja te ette ole ymmärtänyt, että ensimäinen velvollisuutenne sellaisessa asemassa oli menetellä juuri niin, ettei asia joutuisi kihlattunne tietoon, ette ymmärtänyt, että minä yksin kykenin teitä auttamaan?… Hyvä Jumala, kuinka suuresti olette rikkonut! Voi poloista lastani!…"
Tuo tavallisesti niin päättäväinen ja hillitty nainen, joka aina osoitti mitä suurinta lujuutta tärkeinä ratkaisuhetkinä, ilmaisi nyt katkonaisin sanoin hämmästyksensä nuoren miehen kamalan ja odottamattoman tunnustuksen johdosta. Silloin hän äkkiä huomasi Francis'n kasvojen vääntyvän, hänen silmänsä jäykästi tuijottavan ja hänen kätensä osoittavan jotakin kauhistuttavaa. Hän kääntyi seuraten Francis'n käden liikettä ja huomasi, että ovi, joka salista vei hänen huoneeseensa, oli raollaan. Hän muisti varmaan sulkeneensa sen tullessansa sisälle ja tehneensä sen huolellisesti niinkuin ainakin se, jolla on aikomus puhua salaisista asioista. Sitten oli keskustelu alkanut ja oli syössyt heidät kummankin, sekä hänet että Francis'n, valtavaan liikutukseen, sellaiseen, joka tuntuu meiltä riistävän kaiken havaintokykymme. Kenenkä käsi oli avannut tuon oven, heidän puhuessansa asioista, joista vähinkin olisi voinut olla seurauksiltaan turmiollinen sille, jota he kumpikin ajattelivat katsoessaan toisiinsa, nimeä kumminkaan mainitsematta? Kummassakin oli samassa hetkessä sama kamala mielikuva syntynyt: Henriette, joka tuli estääkseen rouva Scilly'tä lausumasta liian ankaria nuhteita, joka väänsi lukkoa ja kuuli kihlattunsa kauheat tunnustukset. Mutta jos hän oli jäänyt noita tunnustuksia kuuntelemaan, hän, joka oli itse hienotunteisuus ja jota sellainen urkkiminen varmaankin kauhistutti, niin siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän jo ensimäisiä sanoja kuullessaan oli niin hämmästynyt, ettei voinut päästää vähintäkään huutoa, vähintäkään liikettä tehdä. Kumpikin, sekä syytön että syyllinen, huomasi samassa hetken välähdyksessä traagillisen ratkaisun mahdolliseksi, ja tämä sai heidät kummankin kauhusta värisemään. Sellaista kyllä tapahtuu todellisuudessakin, että voi kuolla sanan iskusta yhtä varmaan kuin pistoolin laukauksesta tai miekan pistosta. Äidillä oli vihdoinkin enemmän rohkeutta kuin sulhasella. Hän sanoi:
— "Menen sinne." Ja hän meni tuota ovea kohti, aukaisi sen kädellä, joka vapisi niinkuin kahdeksankymmenvuotiaan, ja näki edessään surun ja kauhun, melkeinpä hulluuden kuvan. Nuori tyttö seisoi siinä, seinään nojaten, hervottomana kauhistuksesta, liikkumatta, puhumatta, silmät jäykkinä ja ilmeettöminä, suu auki. Äiti päästi huudon ja ottaen Henrietten syliinsä kantoi hänet hänen huoneeseensa rakkauden palauttamilla, kymmenkertaisiksi paisuneilla voimilla. Ensi hetkessä ei nuori mies koettanutkaan heitä seurata. Hän oli itsekin ikäänkuin lamautettu tuskansa suuruudesta. Hän kuuli kelloja soitettavan, ovia avattavan ja suljettavan, kiireesti kuljettavan. Hän ei tointunut täydellisesti tajuamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui, ennenkuin näki pelästyneen palvelijattaren töytäävän saliin hajusuolapulloa etsien. Hän kysyi:
— "Mitä on tapahtunut?"