— "Neiti on hyvin sairas", vastattiin hänelle, "ja Vincent on juossut tohtoria noutamaan."
— Hyvä Jumala! Hän ei siis ollut kuollut!
X.
PUHDAS OMATUNTO.
Onnettomuuden tapauksessa on, kun olemme sitä edeltäpäin liiaksi pelänneet, jonkinlainen huumaus, jonkinlainen lievitys. Francis oli kokenut sen sillä hetkellä, jolloin ovi sulkeutui äidin ja tyttären jälkeen, näiden saatua niin jyrkällä ja hirveällä tavalla tiedon hänen entisyytensä suruista ja hairahduksista. Tämä omituinen lauhtumisen, melkeinpä rauhan tunnelma murtavan onnettomuuden jälkeen on ihmiselle niin luonnollinen, että se painaa leimansa niin hyvin historian kuuluisiin ratkaisukohtauksiin kuin yksityisen vähäpätöiseen kohtaloon. Keisari Napoleon, joka Waterloon taistelun jälkeen nukkui pitkää, monituntista unta, on siitä esimerkkinä, joka on sitä mieltäkiinnittävämpi, se kun koskee erästä historian mahtavimmista persoonallisuuksista. Lujinkaan sielu ei näet voi loppumattomiin kestää epävarmuuden kidutusta, ja auttamattomat onnettomuudet ainakin siinä suhteessa ovat meille lievennykseksi, että ne vapauttavat meidät siitä. Mutta mihin hintaan ne sen tekevät!… Myöhemmin, huomenna kenties tai muutamien hetkien kuluttua, me jo kaipaamme tuota epävarmuutta, jossa kuitenkin oli toivolle sijaa. Me sanomme, jos kohta toisin sanoin, samaa kuin äskenmainittu keisari St. Helenan kallioisella rannalla istuessaan: "Monta vuotta sitten nousin tällaisena päivänä laivaan purjehtiakseni Elbasta pois. Pilviä oli taivaalla… Parantuisin, jos nyt ne pilvet näkisin!" Mikä juhlallinen huokaus, johon kaikista suurimman kotikaihon katkeruus ja voimattomuus purkautuu!… Francis'kin — olkoonpa sitten vertauksemme mahtavan Caesarin kukistumisen ja merkityksettömän rakkausunelman hälvenemisen välillä liian rohkeaksi katsottava — kaipasi sittemmin montakin kertaa niitä katkeria päiviä, jolloin hän vielä oli luullut mahdolliseksi sulkea omaan sydämeensä tunnonvaivojensa ja tuskansa salaisuuden. Mutta tällä hetkellä hän tunsi vapautuneensa hirveästä taakasta. Hänen ei enää tarvinnut valehdella. Hän oli selvinnyt häpeällisten petoksiensa sokkelosta, ainiaaksi. Hänellä ei ollut enää mitään salattavaa, ei kreivittäreltä eikä Henrietteltä. Jäätyänsä yksin saliin hän käveli edestakaisin ihmetellen sitä rauhallisuutta, millä hän uskalsi tarkastaa kauheata asemaansa, joka kumminkin siinä suhteessa tuntui entistä huokeammalta, että se oli selvä ja suora. Professori Teresi'n saapuessa ja kulkiessa salin poikki päästäksensä Henrietten huoneeseen Francis vasta tunsi uusien, häntä uhkaavien vaarojen ensimäisen aavistuksen. Jo heti sisilialaisen tohtorin läpitunkeva katse vaivasi häntä melkein sietämättömästi, ja tämä tunnelma yhä yltyi tohtorin palatessa Henrietten luota. Tämä älykäs mies oli kai jo monesta merkistä huomannut, että nyt oli vakavista asioista puhe kihlattujen kesken.
— "Mitä luulette neiti Scilly'n terveydentilasta?" ehätti Francis sanomaan estääksensä toista kysymyksiä tekemästä. "Vähän pahoinvointia vain, eikö niin?"
— "En voi tarkalleen sanoa ennenkuin huomenna", sanoi tohtori. "Hermokohtaus, josta en voi päästä selville… Sellaisille herkille luonteille liian kovat henkiset täristykset ovat todellista myrkkyä. Kreivitär sanoi minulle, että tämä kohtaus oli seurauksena ikävästä uutisesta, joka hänelle liian varomattomasti ilmoitettiin. Varoitan teitä, herra Nayrac, niinkuin varoitin hänen äitiänsä. Tämä lapsi on suojeltava vähimmältäkin liikutukselta, jos mahdollista. Muuten hän teiltä häviää päivä päivältä, toistan sen vieläkin, niinkuin häntä myrkytettäisiin…"
Näissä sanoissa ei ollut kuin hämärä viittaus, ja ne eivät missään suhteessa poikenneet niistä varoituksista, joita sairaan parasta harrastavan lääkärin on lupa antaa niille, joille hoito on uskottu. Mutta tohtorin näihin sanoihin panema paino ja hänen kasvojensa ilme niitä lausuessaan ilmaisi tarpeeksi Francis'lle niiden salaisen merkityksen. Nähtävästi tohtori syytti häntä tästä Henrietten arveluttavasta tilasta ja arvosteli ankarasti hänen käytöstänsä, vaikka ei sitä tuntenutkaan. Mitä sitten rouva Scilly, joka tarkalleen tiesi mitä ajatella. Mitä oli kavalan sulhasen kestettävä tämän puolelta, hän kun oli kosiessaan sitoutunut tekemään nuoren tytön onnelliseksi ja nyt jo lävisti hänen sydämensä? Tuo hellä äiti, joka tunti sitten oli sanonut rakastavansa häntä äidin rakkaudella, kiitollisena niistä tunteista, jotka olivat hänen kauttansa nuoren tytön sydämessä heränneet, mitä sanoja tämä äiti nyt oli lausuva ja minkä näköisenä? Francis'n ei tarvinnut kauan näitä kysymyksiä harkita. Tuskin oli neljännestuntiakaan kulunut tohtori Teresi'n lähdettyä, kun kreivitär tuli sisälle. Hänen tulonsa herätti Francis'ssa ensimäisen suloisen tunteen, joka pitkiin viikkoihin oli hänen osakseen tullut. Noista tosin sangen huolestuneista kasvoista hän luki huolien alta sääliä, naisen syvää ja jalomielistä sääliä rikoksellista, mutta onnetonta miestä kohtaan. Ei, Henrietten äiti ei valehdellut, kun sanoi rakastavansa häntä niinkuin äiti poikaansa rakastaa, sillä vaikka hänellä olisi ollut oikeus, miltei velvollisuuskin armottomasti tuomita kavaltajaa, lahjoitti hän kuitenkin vielä armeliaisuudessaan hänelle, ellei anteeksiantoansa, ainakin myötätuntoisuutensa. Jo hänen ensimäinen sanansa oli tätä myötätuntoisuutta täynnä, kun hän luontevasti ja hienosti sanoi:
— "Jätin Henrietten muutamaksi minuutiksi yksin, koska arvasin teidän levottomuutenne sangen suureksi ja koska tämä minua vaivasi kesken omia huolianikin… Ja sitten minun täytyy pyytää teitä lupaamaan jotakin…"
— "Ah, mitä ikinä tahdotte, mitä ikinä hän tahtoo!…" vastasi nuori mies. "Olen valmis tottelemaan teitä kaikessa. Olin siihen valmis jo ennenkuin olitte minulle osoittanut tätä hyvyyttä, josta koko elinaikani olen oleva teille kiitollinen…" Hän tarttui rouva Scilly'n käteen, ja tuolle valkealle, hienolle kädelle hänen kyynelensä vierivät hänen jatkaessaan: "Rukoilen teitä, olkaa hyvä vastakin! Elkää minulta salatko mitään. Sanokaa kaikki, mitä hän on sanonut. Mitä hän on kuullut? Mitä hän tietää? Mitä hän ajattelee?"