Intiaani kuunteli uudelleen, mutta metsästäjä oli puhunut niin hiljaa, ettei sanaakaan voinut kuulua rannalle.
"Pohjan valkoihoisista sotureista", jatkoi Verikoura, "on täällä vain kolme", — ja hän pani painoa tälle sanalle, osoittaakseen metsästäjille, että hän kyllä tiesi heidän lukumääränsä — "ainoastaan kolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset sotilaat lupaavat kunniasanallaan olevassa heidän ystävänsä ja liittolaisensa."
"Kuule", kuiskasi Tom, "kuinka viekkaita nuo lurjukset ovat!"
"Antaa hänen puhua, niin saamme kuulla enemmänkin", vastasi Pedro. "Minä erehtyisin hyvin suuresti, ellei hänellä olisi meille enempää sanottavaa."
"Kun valkoihoiset soturit pääsevät selville Verikouran aikeista, niin jättävät he piilopaikkansa", jatkoi päällikkö. "Pohjan valkoiset miehet ovat etelän valkoisten miesten vihollisia. Kiovaereilla on koko lauma etelän sotureita hallussaan."
"Hän tarkoittaa kullanetsijöitä, jotka me eilen kohtasimme", huomautti
Tom, "Ne ovat joutuneet pahaan ansaan."
"Eivätkö pohjan soturit tahdo liittää ampuma-aseitaan punaihoisten miesten tomahavkiin? Etelän valkeat miehet tuovat mukanaan runsaan varaston aarteita ja hevosia, eivätkö veljeni tahdo taistella yhdessä kiovaerien kanssa ja jakaa saaliin heidän kanssaan?"
"Se oli selvää kieltä."
"Kuuntele vaan tuota punaihoisia pakanaa", sanoi Tom; "ellei tuo nuori mies olisi täällä, niin luoti minun pyssyni rihlatusta piipusta veisi vastauksen hänelle."
Intiaanilta alkoi sillä välin loppua kärsivällisyys. Hän oli melkein varma, että valkoihoiset miehet olivat saarella ja hän tunsi itsensä suurestikin häväistyksi, kun valkeat miehet osoittivat halveksivansa hänen tarjoamaansa ystävyysliittoa.