Kun makeat sanat eivät auttaneet mitään, päätti villi näyttää heille ilkeän puolensa.
"Puhvelin jälkiä erämaassa ei ole helpompi seurata kuin valkeaihoisen jälkiä", alkoi hän uudelleen. "Intiaanit tuntevat puhvelin sen jälkien suuruudesta. Saarella ruoistossa on mies, vahva kuin puhveli, ja hänen molemmat toverinsa ovat syntyisin etelästä."
"Tuon koiran tarkkanäköisyys on ihmeteltävää", sanoi kanadalainen.
"Minä odotan valkoihoisten soturien vastausta", jatkoi päällikkö ja kuunteli hetkisen. "Minä kuulen aaltojen loiskinan ja tuulen suhinan lehdissä. Minä tahdon sanoa valkoihoisille miehille, mitä aallot ja tuuli vastaavat minulle heidän puolestaan. 'Tuhannet harhaluulot ovat vallanneet valkoihoiset', sanovat ne minulle. 'He luulevat, että punaihoisella miehellä ovat silmät niskassa, että hän ei näe heidän jälkiään ja että ruoisto on heillä suojana luoteja vastaan. Verikoura nauraa aaltojen ja tuulen vastauksille."
"Nuo punaihoiset heittiöt ovat muuttuneet ihmeteltävän avomielisiksi", sanoi Pedro.
"Halveksittu ystävä muuttuu usein vaaralliseksi viholliseksi", jatkoi päällikkö.
"Mekin sanomme jotakin sentapaista", sanoi Pedro hiljaa. "Ystävä, joka ystävänä ei voi olla sinulle hyödyksi, voi vihollisena olla sinulle turmioksi. Sanotaanpa vielä: Jumala varjelkoon minut ystäviltäni, vihollisiltani voin itse itseni suojella."
KOLMAS LUKU.
Päällikkö viittasi vankia tulemaan luokseen ja osoitti sormellaan saarta ja etenkin kahden pensaan välillä olevaa aukkoa.
"Voisiko kalpeanaamaisen pyssy lähettää luodin tuohon korkeaan ruoikkoon tuolla kauempana?" kysyi hän. Vanki ei kumminkaan ymmärtänyt, mitä päällikkö sanoi, sillä hän kalpeni ja seisoi liikkumatta ja vastaamatta, villille. Päällikön käskystä pani silloin yksi sotureista vangin pyssyn hänen käteensä, ja nyt käsitti valkeaihoinen vanki, mitä hänestä tahdottiin. Onneton tähtäsi, mutta hänen jäsenensä vapisivat kauhusta, ja pyssy heilui kuten ruoko sinnetänne hänen kädessään.