Vanhin näistä kolmesta metsästäjästä, jota toverit kutsuivat Tomiksi, oli todellinen jättiläinen. Hänen kasvonsa olivat tuulesta ja ahavasta käyneet karkeiksi, ja ne näyttivät viekkailta ja päättäviltä, mutta samalla näkyi niissä ilmeistä hyväntahtoisuutta osoittava piirre.
Hänellä oli samallainen puku kuin tovereillaankin, karkea punajuovainen villapaita ja korkea tunturiketun nahasta tehty hattu. Pitkät saappaat ulottuivat yläpuolelle polvia, ja raskas pyssy sekä nuorakimppu, jota trapit tarvitsivat turkiseläimiä pyydystäessään, olivat hänen vieressään maassa.
Tom jutteli vieressään loikoilevan toverinsa kanssa, joka oli noin 20-vuotias nuorukainen, nimeltä Francois. Francoisin isä, joka myöskin oli ollut innokas metsänkävijä ja Tomin monivuotinen metsästystoveri, oli jo useampia vuosia sitten kuollut otellessaan karhun kanssa. Francois oli kasvanut uudisasunnoilla, jossa hänen joku aika sitten kuolleella äidillään oli pieni farmi, jota hän poikansa avulla viljeli. Mutta pojan suonissa virtasi liian paljon metsästäjän verta antautuakseen rauhallisiin toimiin; hänkin tahtoi tulla metsästäjäksi ja oli nyt ensimäisellä metsästysretkellään Tomin seurassa, joka häntä rakasti kuten omaa poikaansa.
"Pedro", sanoi vanha metsästäjä paistinvarrasta kääntelevälle toverilleen, "näistä seuduista minä en pidä; me olemme apachien metsästysalueella, ja minua ihmetyttäisi suuresti, ellemme pian näe punanahkoja, vaikkakin minusta olisi paljoa parempi, ett'emme milloinkaan kohtaisi noita roikaleita."
"Olisi kenties parasta, että etsisimme itsellemme piilopaikan", tuumiskeli Pedro. "Minä olen joku vuosi sitten kerran metsästellyt näillä tienoin ja, jos oikein muistan, on kahden englannin peninkulman päässä tästä pieni saari, joka on ikäänkuin luotu sellaiseksi piilopaikaksi."
Aterian jälkeen lähtivät metsästäjät heti liikkeelle ja kulkivat pitkin joen rantaa. Seutu ylt'ympäriinsä oli aivan raivaamatonta ja luonto villiä. Luonnontilassa oleva aronasukas, tuo viekas intiaani, sai melkein häiritsemättä toimittaa askareitaan, seuraten nuolineen ja jousineen metsänriistan jälkiä kaukaisimpiin seutuihin.
Ainoastaan ani harvat valkeat miehet uskalsivat siihen aikaan lähteä Kalliovuorten länsipuolella oleville aroille; sinne lähtivät vain semmoiset miehet, jotka olivat tottuneet kaikkiin ilmanvaihteluihin ja viettivät vapaata, riippumatonta elämää. Asettaen ansojaan kaikkialle, missit vain oli hiukankin toivoa saada majavia ja saukkoja, kokosivat he usein suuret joukot niiden nahkoja, jotka he sitten Santa-Fé'ssä, S:t Antonio de Bexarissa tai muissa lännenpuolella olevissa kauppapaikoissa vaihtoivat ruutiin, lyijyyn, vaatetavaroihin tai muihin esineisiin. Raha oli heille täydelleen tuntematon ja turhanpäiväinen välikappale. Tarkka silmä, säikkymätön sydän, vakava käsi, hyvä pyssy sekä yltä kyllin luoteja, täysinäinen ruutisarvi, terävä veitsi, villa- tai hirvennahkaiset vaatteet, jotka he hätätilassa itse valmistivat, olivat ne rikkaudet, joilla varustettuina he rohkeina lähtivät erämaihin pelkäämättä vaaroja, jotka kaikkialla heitä uhkasivat.
Kulettuaan puolen tuntia seisahtui Pedro ja osoitti pientä metsäistä saarta, joka oli siltä paikoin noin 200 jalan levyisen joen keskellä.
Pian oli valmistettu lautta kolmesta rannalle ajautuneesta vesiajopuusta, ja sittenkuin metsästäjät olivat peittäneet rantaan tekemänsä jälet, astuivat he yksinkertaiseen alukseensa ja sousivat saarelle. .
Kello oli noin 4 iltapäivällä. Kaikki äänet olivat vaienneet tähän aikaan päivästä, ja ainoastaan Rio de Puerco joen aallot lauloivat yksitoikkoista lauluaan. Vedenpinnalle kohosi jo siellä täällä pieniä, kevyitä sumupilviä, jotka illan lähetessä kokoontuivat sakeaksi sumuvaipaksi, johon joki yön aikana aina kääriytyi.