Rio de Puercon molemmilla rannoilla kasvoi pajuja ja haapoja, joiden juuret ulottuivat kirkkaaseen, loiskivaan veteen saakka. Puiden välit olivat täynnä pajunvesoja ja ruokoja, niin että ranta katsojasta näytti yhtäjaksoiselta, viheriältä maakaistaleelta.. Yhdessä ainoassa paikassa vastapäätä saarta oli tässä melkein läpipääsemättömässä rantapensaikossa jokseenkin leveä aukeama. Tie oli syntynyt siten, että puhvelit ja villit hevoset olivat raivanneet sen päästäkseen joelle. Tästä pienestä aukeamasta oli vapaa näkö-ala arolle, joka leveni kauas etäisyyteen.
Saari oli yksi niistä kummallisista muodostuksista, jotka eivät ole ollenkaan harvinaisia Amerikan joissa, ja niiden muodostuminen on niin omituista, että me hiukan kerromme siitä.
Amerikan suuret joet, jotka usein juoksevat 400 peninkulmaa läpi aarniometsien, tempaavat mukaansa yläveden aikana, jolloin ne tulvivat yli äyräittensä, huuhtoen maata peninkulma määrin, kaatuneita puita; näinä takertuvat toisiinsa juurista ja oksista pinoutuen päälletysten mahtaviksi röykkiöiksi. Hyvin usein pysähtyy sellainen uiskenteleva puunrunko liejuiseen joen pohjaan, johon se yhä enemmän ja enemmän juurtuu kiinni muodostaen siten tukikohdan, jonka ympäri toiset uiskentelevat puunrungot tarttuvat kiinni. Näiden juuret ja kuivat oksat sotkeutuvat toisiinsa ja veden tuoma muta, joka kerääntyy niiden ympäri, liittää vähitellen puunrungot jonkunlaiseksi lautaksi. Kuiva ruoho, joka huuhtoutuu veden mukana rannoilta, kokoontuu myöskin tälle lautalle ja täyttää vähitellen siihen jääneet aukot. Vihdoin peittää tuulen aroilta tuoma tomu tämän kummallisen muodostuman maakerroksella.
Nämä puunrungot lienevät maanneet siinä monta, monta vuotta, ruohoja ja pajupensaita on kasvanut ylt'ympäriinsä ja ovat aikojen kuluessa, muodostaneet tuon lujasti kiinnitetyn lautan todelliseksi saareksi, joka kuitenkin joka askeleella vapisee ja hyllyy. Kysymyksessä oleva saari oli kymmenen askelta pitkä ja noin kuuden tai seitsemiin askeleen levyinen. Korkeakasvuisen ruohikon taakse voi mies maaten täydelleen kätkeytyä; myöskin polvilla ollen ei häntä voitu rannalta huomata. —
Aurinko oli jo laskeutunut kauas länteen, ja joen rannalla olevien puiden ympärilleen luomat varjot kävivät yhä, pitemmiksi. Saarella vallitseva mieluisa, vilpoisuus sai Francoisin laskeutumaan maahan pitkäkseen, uinahtaakseen hiukan päivän vaivojen jälkeen. Tom, joka istui saarelle ajautuneella puunrungolla, silmäili aika ajoin rantoja nähdäkseen, olisiko jotakin epäiltävää siellä tulossa; hänen vieressään istui Pedro huuhdellen vedessä paljaita jalkojaan.
"On todellakin jumalallista nautintoa, Tom, saada tällä tavoin loiskutella vedessä", keskeytti Pedro hetkisen kestäneen vaiti-olon, "vaikka minä kumminkin mieluummin olisin tahtonut, että tänään olisimme ennättäneet siihen paikkaan, jossa joki haaraantuu ja jossa kanootti on kätkössä, sillä kaikissa tapauksissa on mieluisempaa kulkea vesitse kuin maitse."
"Se on kyllä totta", vastasi toinen, "mutta nuorukaiselle (hän tarkoitti Francoisia) olisi se ollut liikaa, sillä hän ei ole tottunut niin rasittavaan kulkuun. Sataviisikymmentä peninkulmaa viidessä päivässä ei ole mikään pieni asia kelle tahansa. Mutta minä toivon, että hän vuodessa on tottunut kulkemaan yhtä pitkät matkat kuin me itse."
Pedro ei voinut olla nauraneitta toverilleen, mutta tämä ei huomannut sitä. Kiikutellen yhä jalkojaan edes takaisin raittiissa vedessä, jatkoi hän: "Minä ihmettelen kuitenkin, voiko elämä, joka on täynnä vaaroja ja kieltäymyksiä, pitemmän aikaa miellyttää turvattiasi?"
9
"Minä otan tehtäväkseni saattaa hänet pitämään metsä- ja aroelämää parempana kuin ummehtunutta kammariielämää", sanoi vanha metsästäjä nauraen. "Pitäisikö Francoisista tulla tupaporsas? Tai etkö sinä, Pedro, ole samaa mieltä kuin minä? Eikö ihminen ole luotu hankkimaan itselleen kestävyyttä ja voimaa taistelussa vaaroja vastaan, ja eikö elämää metsissä ole pidettävä parempana kuin kaupunkien tarjoamia hauskuuksia?"