"Aukaiskoot nyt valkonaamat korvansa", kuultiin puhujan huutavan. Puhuja oli Verikoura, sama päällikkö, jonka olkapään Pedro oli musertanut. Hänen oli onnistunut saapua rannalle ja hän antoi nyt kahden sotilaansa kantaa itsensä takaisin alas joelle.
"Miksi pitää valkoihoisten avata korvansa?" huusi Pedro veden yli. "Valkoihoiset miehet halveksivat kiovaeripäällikön lupauksia ja nauravat hänen 'uhkauksilleen."
"Minä kuulen sen", alkoi intiaani taas. "Valkoihoiset ovat ja heidän täytyy olla urhoollisia. Etelän valkoihoisten miesten kimppuun on nyt hyökätty, mikseivät metsästäjätkin ryhdy heitä vastaan."
"Koska jalopeura ei pyydystä saalistaan yhdessä sakaalin kanssa, koska sakaalit vain osaavat ulvoa silloin, kun jalopeura on atrioimasssa."
"Valkonaamaiset menettelevät kuten voitettu intiaani, joka nauraa voittajilleen", vastasi päällikkö. "Kotka nauraa kyllä Irvihampaan herjaussanoille, joka matkii kaikkia ääniä. Verikoura ei puhu Irvihampaalle."
"Mitä sinä tahdot minusta, päällikkö?" lausui silloin kanadalainen.
"Verikouran pitää kuulla kun etelän suuri soturi rukoilee henkensä puolesta", vastasi päällikkö. "Lumivuoren kotka tulkoon joen yli, ja minä vannon soturikunniani ja isäini luiden kautta, ettei hänelle mitään pahaa ole tapahtuva. Mutta noiden kolmen muun on kuoltava."
Tom ei katsonut maksavan vaivaa vastata tähän esitykseen ja itse asiassa oli tämä paljon häpeällisempää kuin ehdotus yhtyä intiaaneihin kullanetsijöitä vastaan. Hänen äänettömyytensä ymmärsi päällikkö aivan hyvin, sillä kun hän oli hetkisen odottanut vastausta, hän jatkoi:
"Valkonaamat kuulevat nyt päällikön äänen viimeisen kerran ennen kuolinhetkeään. Minun sotilaani ympäröivät nyt sekä joen että tuon pienen saaren joka, taholta. Paljon on vuotanut intiaanien verta, se pitää kostaa; valkoihoisten veren täytyy myöskin vuotaa. Punaihoisella miehellä on kumminkin kärsivällisyyttä odottaa. Hän tahtoo nähdä valkoihoisten veren valuvan vasta silloin, kun se kauhusta on jähmettynyt ja nälästä vähentynyt. Hän tahtoo saada valkoihoiset elävinä. Kun hän näkee ne edessään, ei sotureina, vaan nälkiintyneinä koirina, silloin hän tutkii, mitä valkoisella miehellä on sisässään, miten pelko ja puute on heitä jäytänyt. Heidän nahastaan tekee hän satulan sotahevoselleen ja heidän päänahkansa hän kuivaa majassaan. Sotilaani vartioivat saarta neljätoista, päivää ja neljätoista yötä, ja valkonaamaiset kesyttyvät sillä aikaa."
Tämän kauhean uhkauksen jälkeen katosi intiaani puiden taakse eikä häntä enää kuulunut eikä näkynyt.