Kuu oli sillä välin laskeunut ja kaukaa kuuluva pyssyjen pauke vaiennut. Hiljaisuus ja pimeys sallivat kolmen metsästäjän vielä lähemmin nähdä, kuinka helppoa heille olisi ollut ennen intiaanien apujoukkojen tuloa päästä vastaiselle joen rannalle siinäkin tapauksessa, että heidän olisi ollut pakko kantaa käsivarsillaan tuo päänahaton kullanetsijä.
"Meillä on siis vielä neljätoista päivää odotusaikaa", sanoi Pedro, joka ensiksi keskeytti vaitiolon. "Mutta mitäpä hyötyä meillä on tuosta intiaanien kunniavahdista, ellei meillä ole mitään syötävää. Kunniaani kautta, minä luulen, ettei meillä ole muuta ajanvietettä kuin kalojen pyynti."
Kanadalainen ei vastannut toverinsa pilapuheeseen, vaan sanoi: "Käyttäkäämme hyödyksemme nämä muutamat tunnit ennenkuin päivä valkenee."
"Mitenkä sitten?" kysyi Pedro.
"Pakenemalla tai jollakin muulla tavalla."
"Emmekö voi koettaa, pelastautua uimalla? Yö on nyt aivan pimeä. Kun intiaanit eivät näe meitä kun jokeen astumme, antavat ne meidän paeta. Koetellakseni heidän valppauttaan teen minä kokeen."
Kanadalainen laittoi oksaisen puolen puunrungosta, joka oli jokseenkin ihmisruumiin näköinen ja pani sen varovasti veden pinnalle. Puu uiskenteli hitaasti virran mukana.
Kolme metsästäjää seurasi vaitiollen ja jännityksissään puupalan liikkeitä. Sitten vasta kun se oli kadonnut sumuun ja pimeyteen, alkoi Tom taas puhua.
"Te näette nyt", sanoi hän, "että varovainen uimari voi lipua virran mukana yhtä huomaamatta kuin tämä puunoksa: ei yhtään intiaanin ole ollut näkyvissä."
"Aivan oikein", vastasi Pedro, "mutta kuka voi mennä takuusen siitä, ettei intiaani voi tehdä eroa ihmisen ja puunkappaleen välillä? Ja sitäpaitsi on joukossamme yksi sellainen, joka ei voi uida."