"Ja mitä nyt on tehtävä?" kysyi Francois.
"Niin, ankkuri pitää nostaa ylös", vastasi jättiläinen, "sitten pääsee laiva liikkeelle."
Muutaman minuutin perästä, jotka kanadalainen oli tarvinnut hengähtääkseen, sukelsi hän vielä kerran veteen. Yhtäkkiä vapisi koko lauttalaitos aivan samoin kuin laiva hyökyaallokossa; saarella olevat metsästäjät tunsivat siitä, miten tavattomia ponnistuksia heidän toverinsa vedessä sai tehdä. Kumean jysähdyksen jälkeen, joka muistutti laivan ajamista kalliolle, näkyi Tom taas vedenpinnalla, jonka jälkeen hän yhdellä hyppäyksellä oli saarella. Ja kas! lautta alkoi hitaasti kääntyä ympäri ja aivan hiljaa lipua virran mukana.
SEITSEMÄS LUKU.
"Jumalan kiitos!" huudahti vanha metsästäjä; "ainoa ja viimeinen este, joka pidätti meitä Iässä, on poistettu, ja nyt olemme päässeet irti."
Virran mukana alkoi pieni saari todellakin kulkea eteenpäin.
"Kohtalomme on Jumalan käsissä", jatkoi Tom. "Jos saari pysyy eheänä virranuomassa, pääsemme me pian pimeän suojassa intiaanien alueelta. Oi, Jumalani; vielä muutama tunti pimeää ja me olemme pelastetut!"
Kolme metsästäjää uivalla lautallaan olivat ääneti, sillä pienintäkin ääntä piti välttää, etteivät intiaanien vahtisoturit huomaisi, mitä joella tapahtui.
Kuten merimiehet laivalla, jonka tuuli on irroittanut mastot ja peräsimen niin että se ajautuu karia kohti, jolla se empimättä pirstoutuu, seurasivat nuo kolme metsästäjää lautan epävarmaa kulkua.
Yötuuli suhisi pajupensaissa ja runkojen latvoissa, ja tutkivin silmin koettivat metsästäjät katsoa sumun läpi, sillä mitään muuta ei heillä ollut pelättävänä kuin että ajautuvat jommallekummalle rannalle. Nyt lakkasi taas tuulemasta, pelättyä rantaa ei näkynyt, vaan yltympäri vallitsi niin sakea sumu, ettei edes rannalla olevia, puitakaan näkynyt.