"Kyllä, ilman epäilystä, poikaseni. Mutta jos me kukin ponnistamme voimamme, on koko saari vaarassa mennä kappaleiksi, ja se olisi suurin onnettomuus, joka meitä voisi kohdata. Meidän pelastuksemme riippuu siitä, että voimme irroittaa saaren semmoisenaan, jommoiseksi luonto on sen muodostanut. Minä tahdon tehdä yksin kokeen. Saari on luultavasti tarttunut kiinni pohjaan juurtuneesen suureen juureen tai vahvaan oksaan. Aikojen kuluessa on vesi kentiesi uurtanut näitä juuria ja oksia, ja siitä juuri tahdon tulla vakuutetuksi."
Samalla yölinnun kauhea huuto keskeytti keskustelun.
Valittava ääni, joka niin äkkiä häiritsi yön hiljaisuutta, oli Pedrosta paha enne.
"Pöllön kirkuna tämmöisessä tapauksessa ei ennusta mitään hyvää", lausui ennakkoluuloinen metsästäjä, jokseenkin huolestuneena.
"Hullutuksia", puuttui puheesen Tom, "ja sinä annat niin helposti pettää itsesi! Intiaanilainen vahtisoturihan vain antaa merkin. Ne tahtovat joko kiinnittää toveriensa huomion meihin tai vain näyttää, että he ovat valppaina. Kenties voi se myös olla jonkunlainen kuolinhuuto, jolla punaihoiset tahtovat hauskuuttaa aikaamme."
Tämä vanhan metsästäjän aavistus toteutui pian, sillä sama ääni kuului nyt toiselta rannalta milloin ilkkuvana, milloin valittavana.
"Minua haluttaisi karjaista noille heittiöille tiikerin tavoin, sillä tiikereitä he ovat", sanoi Pedro suuttuneena.
"Ole mieluummin vaiti", sanoi kanadalainen, "sillä sitenhän ilmaisisit heille suunnan, missä me olemme. Nuo konnat eivät ole täysin selvillä siitä, ja se on meille eduksi."
Näin sanoen astui Tom äänettä ja varovasti veteen, joka ulottui häntä vain olkapäihin saakka ja kulki ympäri koko saaren: silloin tällöin katosi hän joko osaksi tai kokonaan vedenpinnan alle, sillä hän koetteli käsivarsillaan kaikkia reunoja tullakseen vakuutetuksi, että saavi oli juurtunut kiinni.
Tämä tutkistelu antoi suotuisan tuloksen. Ruoisto ja pajupensaikko olivat juurtuneet siihen lietteesen eli mutaan, joka vuosien vieriessä oli kerääntynyt puunrunkojen väliin. Syvemmällä virtasi vesi vapaasti. Saaren kiiimityspaikan täytyi siis olla keskellä. Siitäkin saivat metsästäjämme kohta varman tiedon, sillä kun Tom oli hetkisen levähtänyt, laskeutui hän uudelleen veteen ja sukelsi aivan saaren alle. Melkein hengetönnä ilmestyi hän taas takaisin ja kertoi, että saari oli, kuten laiva ankkurissa, kiinni yhdellä ainoalla juurella, joka oli juurtunut joen pohjaan.