Ennenkuin Pedro ja Francois aavistivat, mitä kanadalainen aikoi tehdä, oli tämä sukeltaen veden alla tarttunut jättiläiskäsivarsillaan kiinni palavaan puunrunkoon ja kääntänyt sen ympäri. Jo minuutin kuluttua oli tuli sammunut poristen kovasti vedessä, ja joella sekä saarella, vallitsi taas täydellinen pimeys.
"Ulvokaa nyt niin paljon kuin haluttaa", sanoi hän pudistellen itseään kuten villakoira, "ette vielä ole meitä saaneet. Mutta näinköhän meille aina käy yhtä onnellisesti?"
Niin kuinka monesta vaarasta heidän vielä pitikään suoriutua! Kukapa voi edeltäkäsin arvata niitä juonia, joita intiaanit yhä uudelleen keksivät heitä varten!
Äkkiä hyppäsi Pedro korkealle ylös samalla päästäen huudahduksen — tällä kertaa ilonhuudahduksen.
"Tom ja Francois, me olemme pelastetut", huudahti hän. "Me olemme pelastetut, minä vakuutan sen teille."
"Pelastetutko!" toisti vanha metsästäjä ilosta vapisevalla äänellä,
"Puhu, Pedro, mutta pian!"
"No kuulkaa sitten minua", jatkoi Pedro. "Jo silloin kun me katkoimme suojaksemme tarpeellisia puunrunkoja ja oksia, ihmetytti minua, että tämä pieni saari kiikkui sinne tänne, ja vielä enemmän se vaappui nyt, kun sinä voimakkaalla hyppäyksellä syöksyit veteen. Minä luulen, että koko laitos pyörähtäisi ympäri. Nyt ajattelin hetkisen, että tekisimme lautan näistä puunrungoista, joiden päällä seisomme. Me kolmen kesken voisimme kenties käsivoimin irroittaa juuriltaan tämän pienen saaren. Sumu on sakea, yö pimeä, ja aamulla päivän koittaissa —"
"Voisimme olla jo kaukana täältä", lisäsi Tom. "Ryhtykäämme toimeen! Hiukan koleahko tuuli ennustaa uuden päiviin lähenemistä, eikä meillä ole liikaa aikaa hukattavissa."
Kanadalainen nousi ylös.
"Mitä sinä aijot tehdä?" kysyi Francois. "Emmekö me kaikki kolme yhdistä voimiamme, kuten Pedro on ehdottanut, ja irroita saarta?"