Kiovaerit olivat astumatta alas hevosen selästä ympäröineet vangin, joka tuskaisena katseli ympärilleen. Kaikkialla hän kohtasi vaskenruskeita naamoja, joissa ei näkynyt vähääkään säälin tunnetta.
Villit neuvottelivat nyt keskenään ja jokainen heistä antoi äänensä.
Yksi intiaaneista, joka näytti olevan joukon johtaja, oli laskeutunut hevosen selästä ikäänkuin hänellä olisi ollut tärkeämpiäkin asioita suoritettavana kuin ottaa osaa neuvotteluun. Hevosen ohjakset viskasi hän eräälle kiovaerille, joka nöyränä otti ne vastaan.
Päällikkö meni alas rannalle; tummempi ihoväri ja mustat sulat hänen pääköristeessaan erottivat hänet muista sotureista.
Hän näytti etsivän jälkiä pienen saaren vastapäätä olevalta rannalta.
Vanhan kanadalaisen metsästäjän sydän sykki kovemmin, kun hän havaitsi nämä päällikön ensimäiset toimet. "Voisikohan tuo punaihoinen lurjus, kuten satujen mainitsema ihmissyöjä, tuntea tuoreen lihan hajun?" sanoi hän hiljaa Pedrolle.
"Sitä en tiedä; — ja se mitä en tiedä, ei tee minua levottomaksi", vastasi tämä.
Intiaani ei näkynyt keksineen etsimiään jälkiä ja joskin niitä olisi löytynytkin, niin olisivat hevosen kaviot polkeneet maan siksi kovasti, että oli aivan turha niitä etsiä. Kiovaer-päällikkö ei kuitenkaan lakannut etsimästä, vaan alkoi nyt kulkea edestakaisin pitkin virran rantaa.
"Tuo punainen paholainen on varmaankin saanut meistä vihiä", sanoi Tom, "ja siinä tapauksessa hän kyllä löytää ne jälet, jotka jalkamme jättivät muutaman sadan askeleen päähän tästä, siinä, jossa me astuimme lautalle, lähtiessämme tälle saarelle."
Sillä välin näyttivät intiaanit lopettaneen neuvottelun valkea-ihoisen vangin suhteen. Nuo kiukustuneet ja raivostuneet puna-nahat olivat kaikesta päättäen keksineet mieleisensä ratkaisun asialle, sillä ilohuudot todistivat, että he olivat nyt selvillä vangin tappamistavasta. Ensin piti heidän kuitenkin saada päällikkönsä "Verikouran" — kuten häntä julmuutensa tähden kutsuttiin — suostumus ja odottaa hänen takaisin tuloaan.