Gertrud, Minun siunaukseni? Eipä, junkkeri; sillä sille, joka sinun laillasi käyttää itseään, sille ei voi koko maailman piispatkaan siunausta antaa.
Lange. Mutta äiti! Te puhuttelette hallitsiaamme!
Gertrud. Se minusta samantekevä, minä sanon mitä ajattelen, ja hallitsiat ovat ihmislapsia, hekin, joita ei puissa kasva, vaan jotka heidän äitinsä tuskalla synnyttävät, ja sentähden pitäisi heidänkin muiden ihmisten tavoin kunnioittaa äitiään, että heille hyvin kävisi ja he kauvan eläisivät maan päällä.
Lange. Mitäpä noista, äitiseni. Rouva herttuatar on kuitenkin kadoksissa, kuten armollinen herramme on kertonut, ettekä te voi puhua häntä takaisin enää.
Gertrud. Kadoksissako? No, ehkä on hän ripustanut myllyn-kiven kaulaansa ja upottanut itsensä meren syvyyteen; sitä ei kukaan kummastelisikaan. Kun hänen ainoa poikansa hänet maan-pakoon ajoi — — —
Bugslaff. Mummo, jos toki tietäisitte — — —
Gertrud. Mutta jos vain Hannuseni olisi minua ovelle osoittanut tai Lanzkesta pois ajanut — ee-e', ennemmin olisin hypännyt mereen, kuin kärsinyt häpeätä. — — Hannu, mitä sanoo junkkeri?
Lange. Ei mitään, äitiseni.
Bugslaff (ratkee puhumaan). Täyttäkää onnettomuuteni mitta, soimatkaa mua, minä olen syyllinen. Minä olen soimauksenne täydellisesti ansainnut. Ja jos olisi totta se, mitä pelkään, mitä aavistan — oi, vaikka puhelisitte enkelien kielellä, antaen mulle anteeksi, ei olisi elämässäni milloinkaan iloista hetkeä enää. Mutta tietäkää myöskin, ei ollut helppo sekään asia, joka sydämeni kovaksi, kivestyneeksi sai. Siitä ei ole vielä kolmea kuukauttakaan, kun kävelin salin ohitse, jossa herrat istuivat ryypiskellen, ja minä kuulin äitini nimeä häpeällä mainittavan, ja kun peljästyksestä seisahduin, kuulin herra von Krokov'in lausuvan: Olkaa vaiti tai puhukaa hiljaa, ett'ei Bugslaff-parka millään lailla saisi sitä tietää, sillä mitä voipi hän sille, että hänen äitinsä pitää Massov'ia omaa miestään rakkaampana — — —
Lange. Te kuulitte sen?