Lange. Niin onkin, Jumal' paratkoon, armollinen herra! Minä olen kyllä rukoillut ja pyytänyt häntä säästämään meitä siitä kunniasta; sillä parempi kahden myllynkiven välissä, kuin kahden suuren herran keskellä. Mutta tunnettehan Te naisväen; ainahan niiden pitää tahtonsa perille saada.
Massov. Vaiti! Sin'et saa lasketella joutavia, ainoastaan vastata. — Sinä olet hänet tänne saattanut; toiko hän aarteensakin, kullat ja kalliit kivet, tänne muassaan?
Lange (itsekseen). Sinnekkö mieles? Sempä jo arvasinkin! (ääneen) Ei, armollinen herra, ainoastaan vaatteet, jotka hällä oli yllään, ei mitään muuta. Mutta odottakaas, hän sanoi kaivaneensa jonnekkin; minne se olikaan — —? Oikein — —!
Massov. Muista uhkaustani! Varo itseäs, jos meitä viekoittelet — —!
Lange. No, kysykää hältä itseltään sitte.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Herttuatar.
Herttuatar. Poistukaa, ystäväni. Minulla on puhuttavaa herra von Massov'ille. (Lange keski-ovesta ulos. Mummo, viitattuaan Langelle, oikealle. — Herttuatar, arvokkaisuudella läheten Massov'ia). Mikä on saattanut teidät tänne, Massov?
Massov. Mitä kysyttekään, herttuatar? Vaara uhkaa henkeänne ja vapauttanne, ja minäkö en rientäisi tarjoomaan teille suojelevaa, teitä palvelevaa kättä?
Herttuatar. Vaara uhkaa vapauttani — niin aivan siitä hetkestä, kun näin teidän jälleen. Te olette erinomaisen älykkäästi ymmärtänyt johtaa turvattoman vaimon askeleita, saadaksenne minut kiedotuksi verkkoonne, joka jok'ainoasta liikkeestänne yhä kireämmäksi supistuu. Siteeni on katkaissut ankara kohtaloni, ja minne se minua ohjanneekin — meidän tiemme eivät vie samaan suuntaan.