Massov. Ja — Siinäkö kaikki?
Herttuatar. Kaikki? Saattaako äidiltä pyytää uhria suurempaa, kuin luopumaan pojastaan?
Massov. Ja kuitenkin — pyydätte minulta neuvoa. Minun mielestäni on äidin oma neuvo paras neuvo tämmöisessä asiassa.
Herttuatar. Hyvä Massov. Mutta jos ei tämä kirje koskisikkaan ainoastaan äitiä? Jos myöskin ruhtinattaren ylevyys — (hiljemmin) jos vaimon sydänkin tahtoisi neuvon-antoon yhtyä? — Massov, viisi vuotta on pitkä aika. Tämä aika on tehnyt minut kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi. Mutta ehkä on se hänestäkin pitkältä tuntunut? Ehkä on se hänestäkin ollut tukalampi, ikävämpi, kuin hän huomata antaa, ja ehkä hän kutsuu Bugslaff'in luokseen, toivoen pojan kautta — voivansa liittyä äitihin jälleen? — — Minä vain kuvittelen siten, Massov. Mutta voisihan se toki olla mahdollistakin, eikö totta, voisihan se olla mahdollista?
Massov. Sallitteko — —?
Herttuatar (antaa hälle kirjeen). Lukekaa! Siitä on pitkä aika, kun minä häneltä sain kirjeitä, joita en kellekkään näyttää saattanut. — No, Massov?
Massov. Todellakin kummallista. Ei edes uhkausta, ei edes solvausta Teidän uskollista palveliaanne kohtaan.
Herttuatar (elävästi). Eikö totta? Noiden kylmien rivien välissä piilee joku salainen aikomus.
Massov. Varmaankin joku salainen aikomus.
Herttuatar. Ja mitä Te näette noiden rivien välissä?