Dörte. Olen, ja putellin myöskin, minä jätin ne Peterille, — voi junkkeri-hyvä, te ette palaja Lanzkeen enää milloinkaan!
Lange. Loruja! Odottaahan susi häntä täällä; sen hän ei kai anna turhaan kököttää.
Bugslaff. Dörte, anna mulle kätesi. Minun on ollut täällä erinomaisen hyvä olla. Mutta nyt ajattelen yhtä: Isäni on kuoleman kielissä, enkä minä ole hänen luonaan. — Mummo, nyt pitää kiirehtiä.
Gertrud (itsekseen, nyykäyttäen päätään). Niin, niin, niin! Ihmiset eivät pysy yhdessä. Kasper-vainajani näin myöskin lähtevän, ja sitte Fritz'in ja Veit'in ja Annan, ja niiden piti palajaman jälleen. Mutta nyt he ovat parahassa elossa, vaan täällä ovat he lämpimässä muistossa, ja me, vanhukset, matelemme täällä vielä, vaikk'ei jalat enää tahdo liikkua paikaltaan, — mutta tapahtukoon taivahan tahto, tapahtukoon taivahan tahto!
Lange (kovaa hänen korvaansa). Junkkerill' on kiire, hän tahtoo sanoa teille hyvästi.
Gertrud. Tiedän, tiedän, Hannuseni. Minä kuulen varsin hyvin. No, sanokaa paljon terveisiä isä-herrallenne, hänet minä hyvin tunsin siitä alkain, kun hän oli ainoastaan sauvani pituinen; silloin hän kerran ratsasti kylämme läpitse suuren hevosen seljässä, ja mun Herrassa nukkunut Kasperini sanoinkin vielä — — —
Lange. Junkkerill' on kova kiire.
Bugslaff. Antakaa mulle siunauksenne matkalleni, mummo!
Gertrud. Mitä junkkeri sanoo?
Lange. Hän pyytää teitä siunaamaan itseään, äiti.