Hans Lange (makaa penkillä, hattu pään alla; nukkuu, puhuu unissaan). Aina uskaljaasti, junkkeri — noin, oikein —! Mitä? Rukoukseenko ruveta? — Kova onni! — — Henoch — minä leikkaan sulta nenän poikki, jos vain — hyi, vapiset kuin vanha — — Ee-e' — kas niin! Ottakaa se kiini, Bugslaff, tuo susi — tuo Massov — susi — — —
(Ovi aukeaa, Henning tulee, kantaen koria, häntä seuraa
Vanginvartia, joka viittaa vanhukseen ja samassa poistuu).
Henning. Hyvä on, Veit. Kyllä minä pidän huolen. — Tuossa hän makaa. Pitää kai herättää hänet. (Panee korin pois, menee nukkuvan viereen). Lange-isä! (ravistaa häntä) Ai'otteko maata tuomiopäivään saakka?
Lange (unen horroksissa). Dörte — jokohan on — Henning, se vain aina — — (hieroo silmiään).
Henning. Henning on aina vain esillä — ja esittääpä jotain nytkin! — Jos herra von Massov'ia kauniisti rukoilette, lähettää hän teidät neljän hevosen kyydillä taivaaseen; siellä saatte sitten itse koota ruumiinne palaset yhteen jälleen.
Lange (nousee istualleen, iloisesti). Vai niin, nyt ei näemmä ollakkaan Lanzkessa enää. Hyvää huomenta, Henning.
Henning. Päivää!
Lange. Kuinka pitkälle on jo aika joutunut?
Henning. Päivä on vasta puolessa. Tuolla alhaalla linnan-kyökissä käristetään par'aikaa pässinreittä. Se haiskahti oikein hyvältä.
Lange. No, eikös vain, hiisi vieköön, olempa kokonaista kaksitoista pitkää tiimaa vetänyt unta päähäni. Mutta minä olinkin eilis-iltana lemmon väsyksissä. Mokoma nelistäminen aamusta iltaan myöhään, se tuntuu liian tuntuvasti vanhoihin luihin.