Krokov. Eikö tunne? Teidän tietonne on harhatiellä, — älkää pahastuko. Sillä arvatkaapa, missä minä armollisen junkkerin tapasin. Erään olutkapakan edessä, kahden lurjusmaisen porvarin-pojan seurassa. Ne veitikka-nulikat onkivat arpa-nappuloiden avulla taalerin toisensa jälestä nuoren herramme taskusta.
Herttuatar. Kuinka?
Krokov. Hän oli niin syvämielisesti kiintynyt työhönsä, ett'ei kuullut eikä nähnyt minuakaan. Hahaha, pidä kunnianas, Massov!
Massov (kiivaasti). Älä joutavia laskettele, Jürgen. Junkkerilla ei ole rahoja, millä peliin saattaisi ryhtyä.
Herttuatar. Anteeksi, ett'en ole Teille sitä sanonut. Minä annoin hälle vähän rahaa, että saisi ostaa jotain torilla. Jos olisin aavistanut — — —
Massov (tuimasti). Täten huomaan minä jo saaneeni virka-eron ja luovun siis nyt heti sekä toimestani että kaikesta muusta edesvastauksesta, jättäen ne Teidän käsiinne jälleen.
Herttuatar. Evald, Te ai'otte siis — — —?
Krokov. No, mutta kuules, veikko, mokoma tuimuus ompi turhuutta. Antakaa hänen vain pötkiä tiehensä, rouva herttuatar! Ottakaa minut hänen sijaansa hovimestariksi. Minä kyllä istutan junkkeriinne ihmistapoja, jotta maailma sadan peninkulman päässä lausuu: Kas, siinä oikea pommerilainen!
Herttuatar (nousee, hiljaa Massov'ille). Ettehän toki minun tähteni, hänen läsnä-ollessaan, toimittane ikäviä tapauksia.
Massov. (Kumartaa kylmästi).