Lange. Mitä hittoja, ethän siitä ole mulle sanaakaan — — —
Henoch. Vastahan minä juuri äsken teidät tapasinkin.
Herttuatar. Ja sinä ilmaisit minun olopaikkani?
Henoch (lankee hänen jalkojensa juureen). Jumala suokoon Teidän elää vielä sata vuotta, mutta voipiko ihminen pysyä ihmisenä, kun sen sormia kruuvataan ja pinnistetään, jotta veri niistä virtana vuotaa? Kuinka on kirjoitettu Viisauden kirjaan? Minä olen sinun palveliasi ja palveliattaresi poika, heikko ihminen, heikkohenkinen ja liian kurja ymmärtämään oikeutta, lakia ja — — —
Lange (kiivaasti). Ja olet ilmaissut? Rouva herttuattaren olevan Lanzkessa?
Henoch. Arvoisa ystäväni, ellen olisi ilmaissut, en enää eläisi — niin totta Jumala elää. Ja rouva herttuatar varmaankin suo sen mulle anteeksi, sillä ihmisellä on ainoastaan kaksi peukaloa ja yksi kieli, ja härkäkin, vaikka on ymmärtämätön elukka, olisi ilmaissut mitä tahansa, jos sitä olisi menetelty niinkuin minua, kurjaa juutalais-parkaa.
Lange. Hyi, Henoch!
Henoch. Hyi? Ja miksi hyi, kun ei siitä mitään vahinkoakaan ole? Onhan herra von Massov saanut selkäänsä kuin aika mies, ja olenhan minä omin silmin nähnyt hänen viidentoista, kahdenkymmenen sotilaan kanssa pakenevan merta kohden, ja kun hän vain ensin uipi vedessä — — —
(Dörten ääni:). Isä, isä!
Lange (menee ovelle, jonka avaa). Se on Dörte. — Minä tulen!