Sillä välin oli hän kuitenkin, tutustuessaan lähemmin muinaisen Italian ja Ranskan runoilijoihin ja kirjailijoihin ja saadessaan heiltä rikkaita vaikutelmia, tuntenut yhä suurempaa halua kaunokirjalliseen toimintaan ja tehnyt itsensä tällä alalla tunnetuksi lukudramallaan "Francesca da Rimini" (ilmestyi 1851) ja epillisillä runoelmillaan "Urica" ja "Die Brüder" (1852). Jo aikaisemmin oli häneltä ilmestynyt runokokoelma "Jungbrunnen, Märchen eines fahrenden Schülers" (1850). Taloudellisen toimeentulonsa takia ei hän kuitenkaan vielä voinut kokonaan luopua tieteellisestä työskentelystään, vaikka hän alkoikin tuntea yhä suurempaa vetovoimaa kaunokirjalliseen luomistyöhön.
Mutta pian tarjoutui hänelle tilaisuus päästä toivomalleen alalle. Bayerin kuningas Maximilian II, joka oli tunnettu kirjallisuuden ja kirjailijain suosija, kutsui nimittäin Heysen keväällä 1854 Müncheniin, ja siellä hän, alussa taloudellisestikin kuninkaan tukemana, oli tilaisuudessa riippumattomana ja huolettomana antautumaan kokonaan kirjalliselle alalle. München tuli hänen kotikaupungikseen aina viime aikoihin saakka, jolloin hän on valinnut pysyväiseksi olinpaikakseen ihastuttavan Gardone Rivieran Gardajärven rannalla.
Yhtä rauhallinen kuin hänen elämänsä kulku, on kokonaisuudessaan katsottuna myöskin hänen kirjallinen uransa ollut, vaikka kirjallisia kahauksiakaan ei siitä suinkaan ole puuttunut.
Heysen varsinainen kirjallinen voima esiintyy pääasiallisimmin novellin alalla. Hänen lukemattomissa novelleissaan pääsee parhaaseen arvoonsa hänen hieno psykologinen käsityskantansa, hänen mestaruutensa sisäisen sommittelun vaikeassa taidossa, hänen loistava koloritinsa, hänen sydämellinen ja harras kertomistapansa ja hänen ylevä, selvä ja klassillinen tyylinsä. Niissä on jotakin etelämaisen kirkasta ja kelpoista, joka suuresti muistuttaa antikia, mutta samalla on niihin yhdistynyt syvä, puhtaasti saksalainen hauskuusrikkaus. Juuri novellin alalla on Heyse nykyäänkin vielä muuan mahtavimmista ja suosituimmista saksalaisista kirjailijoista, ja varmaa on, että useimmat hänen novelleistaan jäävät kuolemattomiksi sekä huomattavina taideteoksina että erinomaisina esikuvina tulevain aikain kirjailijoille. Hänen novelleistaan, joita v:sta 1855 lähtien meidän päiviimme saakka on ilmestynyt lähes puolisen sataa eri kokoelmaa, mainittakoon tässä muutamia parhaita, joita voi pitää vallan mestariteoksina. Sellaisia ovat esim. "L'arrabiata", "Die Einsamen", "Das Mädchen von Treppi", "Der Weinhüter von Meran", "Andrea Delfin", "Die Madonne im Oelwald", "Himlische und irdische Liebe", "Der Roman des Stiftsdame", "Abenteuer eines Blaustrümpfchens", "Ninon" sekä myöskin "Kieopatra", joka tässä tarjotaan suomalaisen lukijan käsiin, ynnä monet muut.
Runoilijana on Heyse voittanut itselleen yhtä etuoikeutetun aseman kuin novellistinakin. Monet hänen muoto- ja mieterikkaista sekä epillisistä että lyrillisistä runoelmistaan kuuluvat saksankielisen runouden kauneimpiin helmiin, runollisen asun sekä sisäinen että ulkoinen ylevyys ja hienous aateloi ne jaloiksi taideteoksiksi. Mainittakoon tässä hänen epillisistä runoelmistaan "Die Braut von Cypern" (1864), "Gesammelte Novellen in Versen" (1864) ja "Liebeszauber" (1889) sekä lyrillisiä runoelmia sisältävistä kokoelmistaan "Verse aus Italien" (1880), "Gedichte" (1895) ja "Neue Gedichte und Jugendlieder" (1897). Onnistuneena runokääntäjänä, etupäässä espanjan ja italian kielistä, valtaa hän myöskin yhden saksalaisen kirjallisuuden ensi sijoista.
Huonommin on Heyse sen sijaan onnistunut näytelmä- ja romaanikirjailijana, vaikka hän kyllä näilläkin aloilla on tuottanut teoksia, jotka eivät suinkaan laskeudu nykyaikaisen saksalaisen arki-kirjallisuuden tasalle. Tragedioissa "Meleager" (1854), "Die Sabinerinnen" (1859), jolla hän saavutti kuningas Maximilianin dramatisen palkinnon, ja "Ludvig der Bayer" (1862) on huomattava akademinen leima. Näytelmillään "Elisabeth Charlotte" (1864), "Maria Maroni" (1865) y.m. on hän taas saanut osakseen moitteen, että hän runouden kustannuksella on liiaksi mukautunut päivän makuun. Paremman vaikutuksen ovat sen sijaan tehneet hänen nelisestäkymmenestä näytelmästään "Hans Lange" (1866) ja "Colberg" (1868), joissa hän osoittautuu pirteäksi mieltäkiinnittävien historiallisten ajankuvausten esittäjäksi, sekä "Ehre um Ehre", "Ehrenschulden", "Im Bunde der Dritte", "Unter Brüdern" y.m.
Heysen neljästä laajemmasta romaanista ovat mainittavimmat "Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875), kun taas romaaneja "Merlin" (1891) ja "Ober allen Gipfeln" (1895) on syytetty runollisen raittiuden puutteesta ja liiallisesta tendensimäisyydestä.
Hedelminä tieteellisestä työskentelystään on Heyse julkaissut eräitä ansiokkaita tutkimuksia sekä vanhemmasta että uudemmasta italialaisesta kirjallisuudesta.
Sangen pitkä, tuottelias ja monipuolinen on siis, kuten edelläolevasta näkyy, Paul Heysen kirjallinen ura ollut.
Voimakkaana ja ylevänä taiteilijana ja kauneuden apostolina seisoo Paul Heysen monumentalinen haahmu Saksan kirjailijain eturivissä, ja sellaisena häntä tervehdittiinkin sekä kotimaassaan että yli koko sivistyneen maailman, kun hän äskettäin täytti 80 vuotta. Hän on valtavan, uhkean inhimillisyyden ja lämpimän sydämen jalo runoilija.