Suomentaja.
I.
Kulkiessa sen puisto-esikaupungin lävitse, jonka palatsit ovat sijoitelleet vanhan Berliner-Thiergartenin hiljaisuuteen kaikkia taiteen ja rikkauden aarteita, huomaa siellä täällä uudempien loistorakennusten joukossa jonkun noista vaatimattomampi-tyylisistä huviloista, jotka eivät ole pystytetyt loistelemaan muhkeudellaan. Ne ovat hieman syrjässä katulinjasta, peittyneinä vanhain vaahterain ja akasiain suojaan, eivätkä houkuttele suihkukaivoillaan ja kuvapatsaillaan ohikulkijaa pysähtymään. Luja rautaristikko eroittaa hyvin hoidetun nurmikon ja sen muutamat harvat kukkaryhmät varsinaisesta ajotiestä. Ainoastaan talon takana on puutarhurimestarilla tilaisuus esittää taidettaan ja sovitella ansarinsa harvinaisempia tuotteita sinne tänne kuistikoille ja lepopenkeille, kuitenkin vain noudattaen oikeata ylimyksellistä periaatetta: "paras maku ei pistä silmään".
Erään tällaisen vanhoilta ajoilta säilyneen harvinaisen talon eteen pysähtyivät eräänä kesäiltana sirot vaunut, joista kevyesti hyppäsi alas muuan nuori pari, kumpikin heistä sitten huomaavaisesti tarjoten käsivartensa jäykälle vanhemmalle naiselle. Ristikkoaidan taakse oli kerääntynyt joukko toimettomia naapureita katselemaan herrasväen vaunuista laskeutumista, ja heidän juttelustaan kävi selville, että tuo komea nuori mies, jolla oli hieno leukaparta ja tuuhea, kiharainen tukka, oli muuan paroni von L——, tuo vaalea nuori nainen hänen serkkunsa ja morsiamensa, ja tuo vanhempi nainen morsiamen kasvatusäiti, ylhäisaatelinen neiti, joka ennen oli ollut erään kuninkaallisen prinsessan hovinainen, mutta nyt vetäytynyt maatiloilleen huolehtimaan suojattinsa kasvatuksesta. Myöskin paroonilla oli ritaritila, mutta muutamia kuukausia sitten oli hän ostanut tämän talon omatakseen jonkun asunnon kaupunkiin tullessaan. Ne, jotka aikaisemmin olivat nähneet talon — sisältä — ja nyt uudestaan astuivat sinne, eivät voineet kyllin kaunopuheisesti kuvata, kuinka suurella ymmärtämyksellä ja kustannuksilla kaikki sisustus oli luotu uuteen kuntoon.
Niin juttelivat ihmiset yhäti, vaikka nuo kolme henkilöä, jotka olivat joutuneet heidän uteliaisuutensa esineiksi, jo kauan sitten olivat kadonneet lakkaamatta viheriöivien kasvien kehystämän portin sisäpuolelle. Sulhanen oli tarjonnut vanhalle naiselle käsivartensa, ja tuo nuori tyttö kulki keinuvin askelin heidän vieressään. Astuttuaan tuon talon kynnyksen ylitse, joka jonkun päivän perästä olisi hänen talonsa, riisui hän päästänsä olkihattunsa, ikään kuin olisi se tuntunut hänestä liian kuumalta, ja hänen kätensä etsi salaa sulhasen kättä vapauttaen sen jälleen aran puristuksen jälkeen. Koko hänen olentonsa huokui herttaista, onnellista iloa; näytti kuin olisi hän tuntenut keskeymätöntä halua murtautua ulos ylimyksellisen maailman muodoista, joissa hän kuitenkin esiintyi sangen luontevasti, ja iloisessa veitikkamaisuudessaan tehdä jotakin hullunkurista purkaakseen täpösen-täyden sydämensä. Hän oli rakastanut tuota miestä niin kauan kuin hän voi muistaa. Ollen kaukainen sukulainen oli hän tullut hänen vanhempainsa taloon hänen vielä leikkiessään nukeilla; hän oli silloin parraton nuori vänrikki, joka tuskin huomasikaan häntä, sillä hän oli jo hyvä tanssija ja ajatteli aivan toisenlaisia valloituksia. Sitten oli tosin tuo nuori mies pitkäksi aikaa kadonnut hänen näkyvistään, mutta ei hänen mielestään; sillä kun hän useampien vuosien kuluttua astui tulostaan ilmoittamatta hänen tätinsä vastaanottohuoneeseen, nyt täysikasvuisena miehenä ja sivilipuvussa, oli hän yksin tuntenut hänet jälleen ja heti myöskin tuntenut entistä lapsellista suuttumusta sen johdosta, ettei hän nähtävästi kiinnittänyt mitään erikoisempaa huomiotaan häneen. Miksi oli hän niin hajamielinen, niin vieras, niin yksitoikkoinen? Otaksuttavasti oli hänellä paljon ajattelemista, sillä hän aikoi ostaa maatiloja sijoittaakseen varmasti äskettäin vanhemmiltaan perimänsä suuren omaisuuden. Sitten seurasi jälleen kahden vuoden ero, jolloin hän kirjoitti vain ylen harvoin ja aina tädille; suojatille riitti häneltä vain hätäinen tervehdys. Mutta hänen saapuessaan kolmannen kerran loppui tuo pitkä koeaika onnellisesti. Tällöin kysyi hän eräänä päivänä häneltä, tunsiko hän yhäti häntä kohtaan samoja tunteita kuin kaksitoista vuotta sitten, ja kun hän hämmentyen kysyi häneltä, mitä hän voi tietää hänen tunteistaan kaksitoista vuotta sitten, kertoi hän erään vanhan jutun, jonka hän itse oli jo unhoittanut. Kaksitoista vuotta sitten, kun hänen vanhempainsa luona oli ollut vieraita, oli hän nimittäin hiipinyt lasten kamarista salin ovelle kuuntelemaan nuorta vänrikkiä, joka pianon ääressä lauloi muuatta romanssia, ja kun kotiopettajatar oli tavannut hänet tuossa luvattomassa toimessa, oli hän hehkuvin kasvoin anonut lupaa saada kuulla laulun loppuun saakka. Hän lisäsi, kun tyttö nauraen ja punastellen koitti sivuuttaa tuon tapahtuman ja syyttää aikaisin herännyttä turhamielisyyttään, tuon voiton silloin tehneen sangen vähäisen vaikutuksen itseensä. Kuitenkin oli hän myöhempinä vuosina usein ajatellut tuota pikku kuuntelijatarta, ja hänestä oli tuntunut sangen omituiselta, että hän, käydessään useamman vuoden kuluttua uudelleen heidän luonaan, oli löytänyt saman laulun hänen pianoltaan. Nyt ei hän enää voinut toivoa hänen valloittamistaan laulullaan; hän oli vakavampien asiain takia kokonaan laiminlyönyt tuon hauskan taiteen. Mutta viimeksimainitulla kerralla oli nuoruuden itseluottamus jo alkanut hänestä hävitä, ja joskin hän viimeisten kahden vuoden aikana oli vaiennut, oli se tapahtunut vain syystä siitä, ettei hän ollut voinut uskoa itseänsä kyllin arvokkaaksi voittamaan sellaista aarretta. Silloin oli tyttö sekä itkien että nauraen laskenut lapsen tavoin kätensä hänen kaulalleen ja kuiskannut hänelle, ettei hän koskaan ollut unelmoinut muuta onnea kuin tulla hänen omakseen.
Tänäänkin, kun hän sulhasensa seurassa ensi kerran astui tähän taloon, jonka tämä kihlausaikana oli salaisesti sisustuttanut, kohdistui hänen katseensa vain harhaillen ja hajamielisesti loistaville seinille; mikään osa tuosta pienestä taikalinnasta ei ollut hänelle sen omistajaa rakkaampi. Hän nyökäytti hajamielisenä päätään heidän pysähtyessään valoisan eteisen paksulle matolle ja kysyessään häneltä, eikö tämä kaikki ollut sangen iloista ja miellyttävää: kauniit, harmaat marmoriportaat kullattuine kaiteineen, moniväristen kupuakkunain valaisemat ilmavat huoneet ylhäällä ja Rauchin kauniit marmoriset voitonjumalattaret alhaalla poltetusta savesta valmistetuissa ruukuissa kukkivien granatipensaiden ja palmujen keskessä. Muuan palvelija avasi heidän edellään pariovet, ja he astuivat vilpoisaan ruokasaliin, jonka akkunoista näkyi puisto. Aurinko oli jo laskeutunut vaahterain taakse, mutta päivänvalo ei ollut vielä sammunut.
"Menkäämme nyt puistoon ennen lintujen laulun vaimenemista", pyysi hän.
Täti moitti häntä siitä, ettei hän tulevana emäntänä ollut innokkaampi tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin aina kyökkiä ja kellaria myöten tulevaa valtakuntaansa. Mutta hän oli jo astunut alas leveitä kiviportaita, jotka salin korkeilta lasiovilta johtivat alas, ja hyppeli toisten edellä puistoon.
"Mitä tämä on?" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä pysähtyen. Ihastuksissaan oli hän lyönyt kätensä yhteen, mutta avasi ne heti jälleen langetakseen tädistä mitään välittämättä rakastettunsa kaulaan.
"Olenko osunut oikeaan?" sanoi paroni ja suuteli hänen kirkasta otsaansa. "Tiesin sinun vielä pitkäksi aikaa jäävän pieneksi barbariksi kauniimpien kuvien ja patsaiden suhteen, jotka voisin hankkia koristamaan pientä taloamme, ja että mitättömin pikku varpunen, joka hyppelee portailla, on sinulle kaikkia siivekkäitä voitonjumalattaria rakkaampi. Koska sinulla ei maatilallamme tule olemaan puutetta tavallisista kanoista, sorsista ja hanhista, niin olen tähän kauniiseen häkkiin antanut koota joukon vierasta siipikarjaa."