"Ei entiseen asuntooni", sanoi hän. "Minä olen kyllä täydellisesti toipunut, mutta siitä huolimatta en voi astua tuohon taloon ja vielä vähemmin viedä sinne puolisoani hänen saatuaan tietää tuon jutun. Niin, hän tietää enemmänkin kuin sinä, ja on kärsinyt paljon tunnontuskia sen johdosta, ettei ole saanut kirjoittaa sinulle. Mutta minä en luottanut Ranskan postilaitokseen, etenkin kun oli kysymyksessä diplomatille menevä kirje, ja sanottavani halusin mieluummin kertoa suullisesti. Tule mukaan! Tämä rauhallinen katu johtaa suoraan hotelliimme. Minä en kyllä välttele tuttuja kasvoja, sillä viisas kaksintaistelujuttusi vapautti Cecilian ja minut skandalijutusta, mutta hermoni eivät vieläkään siedä vaunujenjyrinää. Niin, kunnon ystäväni, me olemme läpäisseet vaikean taistelun, ja vaikean alennustilan, ja se seikka, että me vielä tänään hengitämme tätä ilmaa, ei ole omaa ansiotamme, vaan on sen aiheuttanut ihmisasuun pukeutunut pelastava enkeli, joka on levittänyt rakkautensa verhon haavojemme ja syntiemme ylitse. Kun me viimeksi näimme toisemme, arvelin minäkin, etten mistään voisi löytää parempaa turvapaikkaa kuin sinun luotasi. Mutta tuskin olit sinä poistunut, kun jo tuo salaperäinen voima, joka oli ohjannut minut tuolle oudolle tielle, tempasi minut heikkoudestani ja levonkaipuustani huolimatta pois rauhallisesta pakopaikastani. Todellakaan ei ollut aika vielä levätä. Ajattelepas, kuinka omituista: tuskin parinkymmenen askeleen päässä asunnostasi kohtasin taidekauppiaan, jonka välityksellä olin saanut Kleopatran kuvan, ja hänen vieressään kulki vieras, tuo nuori kuvanveistäjä, joka oli myynyt kuvan hänelle. He olivat matkalla minua tapaamaan. Voit helposti ymmärtää, miten tuo kohtaus kauhistutti minua silloisessa mielentilassani; ja yhä enemmän kauhistuin ranskalaisen vastauksista kiihkeisiin kysymyksiini. En kuitenkaan saanut silloin vielä tietää kaikkea, vaan vasta myöhemmin samana iltana, istuessamme kahdenkesken rautatievaunussa ja matkustaessamme pois pikajunalla. Kuva oli myöskin seurassamme, mutta se oli niin huolellisesti peitetty, että minä voin sietää sen läheisyyden.
"Matkatoverini oli hiljainen, alakuloinen ihminen, tuskin kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luonteeltaan oli hän kuitenkin sangen intohimoinen, sen huomasin useampia kertoja keskustelun kuluessa, vaikka hän osasikin itseään hyvin hillitä. Hän oli opiskellut Parisissa, mutta köyhyytensä takia ei hän ollut voinut jäädä kauemmaksi aikaa asumaan sinne. Näin ollen ei hänellä ollut muuta valinnan varaa kuin palata synnyinkaupunkiinsa Dijon'iin, jossa hänen enonsa, muuan pikkukauppias, kykyjensä ja varojensa mukaan oli auttanut häntä. Siellä näytti hän viettäneen parin vuoden ajan sangen kurjaa elämää, sillä hänen kykyjänsä ei siellä osattu arvostella ansion mukaan. Niinpä päättikin hän jälleen lähteä pois sieltä, mutta tapasi sitten eräänä päivänä enonsa talossa erään vieraan, joka sai hänet unhoittamaan kaikki kärsimykset. Edellisenä iltana oli, kuten hänelle kerrottiin, kehnoon pukuun puettu ja useimpien päivien kävelystä perin väsynyt vieras tyttö kulkenut talon ohitse, ja kun hän ovikilvestä oli lukenut enon nimen, oli hän äkkiä pysähtynyt ja astunut sitten myymälään kysymään, olisiko myymälän omistaja mahdollisesti hänen sukulaisensa, koska tällä oli sama nimi kuin hänen isällään. Ja niin olikin todella asianlaita, että tuo Dijon'in kunnon porvari ja Egyptin varakuninkaan insinööri olivat olleet kaukaisia sukulaisia, joten siis tuo tyttö-raukka oli joutunut omaistensa luokse. Kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin oli hän antanut vain epäselviä vastauksia ja pyytänyt, ettei häntä pidätettäisi kauempaa kuin seuraavaan päivään, koska hänellä oli hyvin kiire. Mutta hän ei voinutkaan jatkaa matkaansa, sillä kun hän seuraavana aamuna yritti nousta lämpimältä ja pehmeältä vuoteeltaan, vaipui hän taintuneena takaisin tyynyille, ja lääkäri selitti olevan epätietoista, voiko hän ylipäätänsä koskaan enää astua askeltakaan talon oven ulkopuolelle.
"Nyt päättivät nuo kunnon ihmiset hoitaa häntä kuin omaa lastansa, ja itse näytti hän vaipuneen takaisin entiseen tylsyyteensä, niin että häneen nähden voitiin tehdä miten vain haluttiin. Hän oli yhäti sangen kaunis, ja hänen käytöksensä oli niin vienoa ja miellyttävää, etteivät hänen hoitajansa pitäneet mitään uhrausta hänen takiansa liian suurena. Talven kuluttua toipui hän silminnähtävästi. Hän voi jo kuljeskella huoneessa, ja hänen huulilleen ja poskilleen palasivat entiset punavärit. Nuori taiteilija, joka jo ensi kerran tytön nähdessään oli tuntenut kiintymystä häneen, tunsi sydämensä hehkun syttyvän ilmiliekkiin. Joka päivä kävi hän hänen luonaan ja ryhtyi viimein muovailemaan hänen kuvaansakin. Hänen nimensä, hänen synnyinmaansa ja hänen sydänsurunsa aiheuttivat sen, että hän suunnitteli kuvan Kleopatraksi. Minä kysyin häneltä, miksi hän oli sen vielä maalannutkin. — 'Olin', vastasi hän, 'niin mielettömästi rakastunut kaikkeen hänessä, aina hänen kynsiensä muodosta siniseen tatuoituun merkkiin hänen käsivarressaan, etten voinut rauhoittua, ennenkuin olin jäljentänyt hänet kiveen pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Toivoin työn kestäessä voivani tehdä hänet suosiollisemmaksi itseäni kohtaan, mutta pian huomasin toiveeni turhiksi. Koskaan ei hän koittanut vetää minua lähemmäksi itseään, ja minun intohimoni, jota lopulta en enää voinut salata, näytti herättävän hänen sääliänsä hivelemättä kuitenkaan kertaakaan hänen itserakkauttaan.' — Hän kuului toiselle, oli hän vastannut hänen itsepintaisiin ja kiihkeisiin rakkaudentunnustuksiinsa. Niin kauan kuin tuo toinen oli elossa, tekisi hän syntiä Jumalaa vastaan, jos hän menisi naimisiin jonkun toisen kanssa.
"Sitten oli hän pyytänyt, että hän jollakin tavoin koittelisi hänen rakkauttaan ja uskollisuuttaan. Hän ei voinut kestää sitä, että hän vähitellen murhasi itsensä jonkun uskottoman ihmisen takia. Silloin vastasi Kleopatra hänelle, että jos hän tahtoi tehdä jotakin hänen hyväkseen, niin matkustaisi hän Saksaan kyselemään, oliko hänen rakastettunsa vielä hengissä. Hän ei tosin voinut ilmoittaa hänelle muuta kuin ristimänimeni ja että olin matkustanut Berliniin; mutta hän oli tarkoin kuvannut hänelle ulkomuotoni ja käskenyt hänen ottamaan kuvan mukaansa. Kun minä näkisin sen, muistaisin minä kaiken. Ja hän olikin matkustanut, osaksi tehdäkseen hänen mielikseen ja osaksi paetakseen toivotonta rakkauttaan. Kuitenkaan ei hän aikonut etsiä minua, sillä hän ei luonnollisesti voinut suoda minua hänelle. Ainoastaan lupauksensa täyttääkseen oli hän saapunut Berliniin, mutta joutui täällä suureen puutteeseen ja oli pakoitettu myymään tuon kuvan, ainoan omaisuutensa. Myöskin toivoi hän voivansa vapautua hyödyttömästä tuskastaan samalla kertaa kuin kuvastakin. Mutta pian oli hän katunut tekoaan ja palannut taidekauppiaalta kysymään, voiko kaupan vielä peruuttaa. Saatuaan nyt takaisin kalliin aarteensa oli hän niin onnellinen, ettei hän lainkaan muistanut, ketä hänen oli kiittäminen siitä. Mutta lähetessämme Dijon'ia tuli hän yhä vaiteliaammaksi ja levottomammaksi. Millaiseksi minä tunsin mielialani, sen voit kyllä hyvin arvata. Millaisessa tilassa tapaisin hänet ja mitä sitten tapahtuisi? Ellei kuume olisi jo entuudeltaan hehkunut suonissani ja sumentanut järkeäni, en varmaankaan olisi voinut kestää kahtakymmentäneljää tuntia noita lohduttomia kysymyksiä, jotka risteilivät ajatuksissani, vaan olisivat ne pakahduttaneet sydämeni.
"Varhain aamulla saavuimme me Dijon'iin. Seuralaiseni, yhtä vähän kuin minä itsekään, ei ollut yön kuluessa voinut hetkeksikään ummistaa silmiään. Hän näytti tavattoman kalpealta ja riutuneelta, ja minä huomasin hänen tuskin voivan pysyä pystyssä. Itse sen sijaan olin kuin kuumeelta siivet saanut. Niin menimme hänen enonsa taloon. Seuralaiseni näytti alakuloiselta ja pelokkaalta, mutta minä en tuntenut mitään erikoista tunnetta. Sisähuoneesta kuului naisääniä, muuan mustapukuinen nainen avasi meille oven, ja ensi näkemäni oli ruumiskirstu keskellä huonetta. Minulla oli vielä niin paljon voimia jäljellä, että voin astua lähemmäksi, katsahtaa noita kalpeita, heikosti hymyileviä kasvoja ja kuulla kerrottavan hänen kuolleen kolme yötä sitten, juuri samana yönä, jolloin hän oli ilmestynyt minulle. Sitten kaaduin tiedottomana ruumiskirstun viereen, ja vasta useiden, useiden viikkojen kuluttua heräsin jälleen tuntoihini.
"Olinko minä ansainnut sen, että enkeli istui vuoteeni ääressä ja hymyili minulle ilokyyneleiden lävitse? Oi, ystäväni, jos on olemassa kiirastuli, joka jalostaa katuvaiset syntiset ansiokkaiksi taivaaseen, niin olen minä kulkenut tuon tulen lävitse kuumeöitteni kauheita unia kestäessäni. Ja kuitenkaan en voinut uskoa olevani vapautettu. Minun täytyi ensin kokea, miten paljon armahtavaisuutta naissydän voi sisältää. Saatuaan tietää palvelijoiltani, joille tuo nuori taiteilija oli ilmoittanut sairastumiseni, millaisessa tilassa olin, eivät mitkään esteet voineet pidättää Ceciliaa tätinsä seurassa matkustamasta luokseni ja astumasta noiden kunnon ihmisten sijaan, jotka siihen saakka olivat hoitaneet minua ja pitäneet huolta tiedottomasta ruumiistani. Hän oli tuskin päivääkään istunut vuoteeni ääressä, kun jo houraillessani olin kertonut hänelle kaiken sen, jonka sinä säälistä olit häneltä salannut. Mutta nähtävästi sai hän samalla selville, kuinka syvälle sydämeeni hänen kuvansa oli painunut! — — —
"Nyt jo riittää! Me olemmekin jo perillä, ja tuolla, tuon valaistun akkunan takana odottaa hän meitä. Tule, kunnon ystäväni! Koittakaamme eikö armonsaanutkin vielä kerran voi tuntea itseään iloiseksi ja onnelliseksi."