"Minun täytyy matkustaa pois, enkä tiedä koska palaan takaisin. Osoittanethan minulle sen ystävyystyön, että puhut puolestani Cecilialle. Jätän itsesi määrättäväksi, mitä tulet hänelle sanomaan. Tyttö-raukka, miksi piti hänen sydämensä kiinnittyä niin onnettomaan olentoon kuin minuun! Ja minä — mutta aika rientää! Voi hyvin! Suokoon Jumala, että jälleen saisit kuulla minusta!"
Aina iltapäivään saakka taisteli tuo uskollinen ystävä itsensä kanssa, ennen kuin voi lähteä raskaalle vierailulleen Cecilian luokse. Mutta nytkään ei hän voinut tunnustaa hänelle totuutta. Mikä muu selitys hyvänsä tuon äkillisen katoamisen johdosta oli hänen mielestään lempeämpi kuin selitys vanhan velan kauheasta takaisin vaatimisesta, joka äkisti kiskaisi tuon onnettoman hänen uuden elämänsä kynnykseltä takaisin vanhaan kuiluun. Kuolonvaarakin, jos hän luulisi sen rakastettuansa uhkaavan, tuottaisi varmaankin vähemmän tuskaa hänen sydämellensä, kuin tietoisuus siitä, millä tavoin hän hänet kadottaa. Ja niinpä keksikin Tancred erään jutun, jonka hän, tosin hieman hämmentyneenä, heille kertoi. Mutta hänen kuulijansa hämmästys edisti hänen tarkoitustaan. Muuatta kaksintaistelua, joka jo vuosikausia oli ollut ratkaisematta Archibaldin ja erään ranskalaisen upseerin välillä, ei enää voitu lykätä toistaiseksi, koska vastustaja oli joku aika sitten rohjennut kirjoittaa kunniataloukkaavan kirjeen Archibaldille. Hän itse (Tancred) oli hämmästynyt sangen suuresti saatuaan kirjeen, jonka Archibald ennen matkaansa oli kirjoittanut hänelle mainitsematta mitään kaksintaistelun ajasta ja paikasta. Hän otaksui kuitenkin, että Archibald oli matkalla Parisiin — ja lupasi, voidakseen jollakin tavoin rauhoittaa naisia, heti pyytää virkalomaa ja kiiruhtaa pakolaisen jälkeen.
Hänen sydämensä oli pakahtua, kun hän näki, kuinka ankarasti isku sattui tuohon rakastettavaan neitoseen. Mutta tädin puhjetessa kiihkeisiin valitushuutoihin säilytti Cecilia mielenmalttinsa. Vain hetkiseksi täyttyivät hänen silmänsä suurilla kyynelkarpaloilla. Sitten rikkoi hän ne pitkillä silmäripsillään, ojensi ystävälle kätensä ja liikuttava alistuvaisuuden ilme kasvoillaan sanoi:
"Matkustakaa. Varmaankin on hän juuri nyt teidän kaltaisenne ystävän tarpeessa ja jättänyt teidät tänne vain siksi, että meillä olisi joku tukenamme. Mutta minä kyllä kestän sen ja voin myöskin auttaa tätiä. Matkustakaa ja tuokaa hänet vahingoittumattomana meille takaisin. Oi, Jumalani, onhan mahdotonta, että minä voisin kadottaa hänet!"
Niin kehoitti hän itse Tancredia pian lähtemään matkalle. Mutta vaikka tämä itsekin halusi sen tehdä mitä pikimmin, ei hän kuitenkaan voinut matkustaa vielä iltajunalla. Joukko esteitä pidätti häntä seuraavaan aamuun saakka. Sitäpaitsi täytyi hänen raskain sydämin myöntää itsellään olevan sangen vähän toiveita löytää Archibald Parisista tahi, jos hän löytäisikin hänet, saada hänet pian palaamaan takaisin. Kun hän viimein mitä tuskallisimmassa kärsimystilassa saapui Parisiin, huomasi hän ikävän aavistuksensa toteutuvan, sillä hän ei löytänyt jälkeäkään Archibaldista tahi tuosta onnettomasta tytöstä. Maison garnie'n emäntäkään, jonka luona hän myöskin kävi, ei tiennyt mitään tytön nykyisestä kohtalosta.
Viikko kului hyödyttömissä etsiskelyissä, eikä hänellä ollut rohkeutta sillä aikaa kertaakaan kirjoittaa Cecilialle. Kertoisihan hänen vaitiolonsa heille, ettei hänellä ollut mitään varmoja tietoja ilmoitettavanaan. Kun hän viimein alakuloisena palasi epäonnistuneelta retkeltään ja meni noiden hyljättyjen naisraukkojen asunnolle, sai hän siellä tietää heidän, välttääkseen tungettelevaista osanottoa, matkustaneen tädin maatilalle käskien palvelijain sanomaan hänelle, että hän hyväntahtoisesti tulisi matkalta palattuaan käymään siellä. Sitä ei hän kuitenkaan voinut tehdä, vaan ilmoitti kirjeellisesti heille matkansa tulokset ja mainitsi samalla tärkeiden virkavelvollisuuksien, ikävä kyllä, estävän hänet suullisesti kertomasta niistä heille. Jos hän saisi pienimmänkään tiedon arvoituksellisesti kadonneen ystävänsä kohtalosta, ilmoittaisi hän siitä heti heillekin.
Mutta sekään ei ollut enää hänelle mahdollista. Seuraavana päivänä sai hän nimittäin tietää, että hallitus oli uskonut hänelle erään kunniakkaan tehtävän, joka pakoitti hänet matkustamaan melkein kokonaisen vuoden yhdestä pohjoismaisesta hovista toiseen. Kirjeisiinsä, jotka hän tuon matkansa kestäessä lähetti tädille ja Cecilialle, ei hän saanut vastausta. Kun hän vihdoin joulukuussa palasi kotimaahan ja entiseen asuntoonsa, etsi hän ensi töikseen saapuneiden kirjeiden joukosta jotakin ystävänsä tiedonantoa. Mutta nytkin osoittautui hänen toivonsa turhaksi. Hän jo arveli täytyvänsä lähteä tädin maatilalle kuulustelemaan asianlaitaa — oliko todellakin hänen pahin aavistuksensa toteutunut, vai oliko hän, ystävä, yksinkertaisesti vain unhoitettu — mutta samassa kuuli hän ovikellon kilahduksen, äänen ja askeleita, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään tavallista kiivaammin. Askeleet lähenivät, ovi avautui, ja kadonnut ystävä seisoi kynnyksellä. Samassa olivat ystävykset toistensa sylissä.
Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan. Vielä Archibaldin kertoessa saaneensa tänään tiedon ystävän tulosta ja päättäneensä hämmästyttää häntä vaikeni Tancred, ikään kuin olisi hän halunnut lukea hänen kasvoistaan, mitä hänelle viime aikoina oli tapahtunut. Ja todellakin voi hänen otsaltaan huomata paljon sellaista, joka antoi ajattelemisen aihetta ystävälle. Haava oli parantunut, mutta hiukset ohimoilla olivat muuttuneet lumivalkeiksi muun osan tukasta ollessa aivan mustan. Mutta kasvonpiirteiden kauhea jännitys, jonka ystävä niin hyvin vielä muisti viime näkemän jäljeltä, oli muuttunut tyyneksi vakavuuden ilmeeksi, ja silmät näyttivät jälleen katselevan elämää kiinteästi ja kirkkaasti.
"Tule mukaan", sanoi Archibald; "älkäämme viivytelkö täällä. Olen luvannut Cecilialle tuoda sinut heti mukanani. Tädin olemme jättäneet maatilalleni, sillä hän ei mielellään matkusta talvisaikaan. Mutta me olemme saapuneet kaupunkiin jouluostoksia varten, ja jouduimme tänne juuri parahiksi tavataksemme sinut ja viedäksemme sinut mukanamme pyhien ajaksi maalaiselämämme hiljaisuuteen."
He astuivat kadulle, ja Archibald tarttui ystävänsä käsivarteen.