Sinun Ebenhardisi."
Hän ei lukenut kirjettä läpi, vaan pisti sen kuoreen, sulki sen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän tähysteli jälleen ulos, jossa rajuilma vähitellen alkoi hellittää. Sitten hän sytytti sikarin ja alkoi taas astua edes ja takaisin, katsellen pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka juoksentelivat pitkin matalaa kattoa. Hän tarkkasi niitä hetken aikaa puhallettuaan ne paksuun savupilveen. Sitten hän kyllästyi siihenkin, ja katseli vain sen enempää ajattelematta huoneensa valkoisia seiniä.
Äkkiä kuului äänekästä puhetta viereisestä vieraskamarista. Hän kuuli oven läpi, miten karhea miehen ääni, joka ei ollut isännän eikä rengin, sätti liika suuria vaatimuksia. Naiset, jotka heti alkoivat valittaa, kun kapalolapsella on hiukankin nuhaa, eivät sääli vähääkään hevosraukkoja; vaikka kokonaista seitsemän tuntia on tässä herran ilmassa ajettu ylämäkiä ja huonoja teitä, niin on heillä sittenkin sydäntä riistää hevoset seimen äärestä ja uhuttaa ne jälleen viiden tunnin ajoon keskellä yötä, yhdentekevää, jaksavatko ne huomenna edes pärskyäkään. Mutta vaikkapa he tällä elävällä hetkellä laskisivat hänen eteensä sata taalaria, niin mikään hevosrääkkääjä hän ei ollut, hevoset olivat tuotavat kotiin hyvässä kunnossa ja yönsä hän tahtoi myös rauhassa maata eikä taittaa jalkansa ja kätensä matkan varrella tai hukkua johonkin vesilätäkköön.
Arka naisääni, joka silloin-tällöin oli koettanut lausua jonkun rukoilevan sanan, vaikeni nyt, kun viimeisiä sanoja seurasi karhea kirous sekä nyrkinisku pöytää vasten. Isäntä sekaantui asiaan puolustaen ajomiestä ja käskien rengin tuoda olutta kellarista. Ajomies sätti huonoja teitä, joilla hevoset ja vaunut turmeltuivat, isäntä yhtyi siihen ja kysyi, miksi herrasväki lainkaan oli tahtonut tälle tielle. Juuri kun ajomies sai sanotuksi, että maanvyöry oli vuorokaudeksi saattanut maantien epäkuntoon, ja että herrasväki ei ollut tahtonut odottaa, niinkuin muut matkustajat, vaan olivat valinneet tämän vaarallisen tien lapsen vuoksi, joka koko ajan valitti — avautui ovi, ja miehet vaikenivat äkkiä. Sointuva naisen ääni kuului huoneessa ja näyttipä siltä kuin sen sielukas sävy olisi saanut raa'at miehetkin häpeämään. Ainakin vastasi ajomies melkein nöyrästi, kun häntä jälleen pyydettiin valjastamaan hevoset, että se oli suorastaan mahdotonta ja toi kiroilematta esiin syitään. Ne näyttivät vaikuttavan naiseenkin. Hän oli hetken aikaa ääneti ja kysyi sitten, eikö voisi lähettää ketään hyvää maksua vastaan lääkäriä hakemaan; muuten ei lapsi ehkä eläisi tämän yön yli. Sanoessaan sen vapisi hänen äänensä niin kovasti, että tahdoton kuuntelija viereisessä huoneessa tunsi pistoksen sydämessään. Hän astui ikkunan ääreen, jotta hän sateen rapinassa ei kuulisi noita sanoja. Mutta samassa hajosi paksu pilvi järven yläpuolella ja äkillisessä hiljaisuudessa, kun kirkas kuunsirppi pilkisti esiin, hänen täytyi tahtomattaankin seurata keskustelua viereisessä huoneessa. Isäntä oli kutsunut rengin sisään ja kysynyt tahtoisiko hän lähteä kolmen tunnin päässä sijaitsevaan laaksoon ja hakea sieltä lääkärin. Huonosta tiestä hän ei suuresti välittäisi, sanoi renki, jos rouva maksaisi hyvin, mutta siitä ei olisi suurtakaan apua, sillä Hansel, metsästäjän apulainen oli juuri tänään kertonut hänelle, että Sepp saisi odottaa vielä kokonaisen viikon, ennenkuin hän pääsisi eroon kuulasta, joka oli lävistänyt hänen reitensä, sillä lääkäri oli itse sairas; hän oli pudonnut hevosen selästä; ja parturi, joka, niinkuin kaikki tiesivät, oli kova juomaan, ei osannut sitä tehdä, sillä hänen kätensä vapisi liiaksi. — Seurasi jälleen hiljaisuus. Sitten kuului taaskin naisen alakuloisen-haikea ääni; hän kysyi, eikö lasta voisi paareilla kuljettaa laaksoon, hän itse olisi valmis auttamaan kun hän saisi vain lisäksi pari luotettavaa miestä ja jonkun, joka lyhdyllä näyttäisi tietä. — Se oli aivan mahdotonta, vastasi jälleen isäntä. Paareja heillä ei ollut, joihin lapsi olisi voitu mukavasti sijoittaa, ja mahdotonta oli heidän kaikkien myös lähteä kotoa; mutta voisihan hän kuitenkin vielä puhua vaimonsa kanssa.
Vastenmielisesti isäntä nousi uuninpenkiltä ylös, kun emäntä samassa hyökkäsi sisään, ja sanoi hätäisesti, että lapsenhoitajatar pyysi rouvaa huoneeseen, lähdöstä ei voinut olla kysymystäkään, sillä voisihan lapsi kuolla heidän käsiinsä.
Kuuntelija huoneessaan poistui ikkunan luota. Ikäänkuin vieraan voiman ajamana hän astui pari askelta ovelle, sitten hän pysähtyi jälleen ja pudisti huoaten päätään. Hän yritti jälleen astua edes-takaisin kapeassa huoneessa, mutta joka askeleella hän pysähtyi, ja kuunteli. Sikari oli häneltä sammunut. Koneellisesti hän meni kynttilän luo sytyttääkseen sen uudelleen, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, oli hänen hengityksensä sammuttanut tuon heikon liekin. Nyt hän katseli hetken aikaa pimeässä kynttilän hehkuvaa kipinää, ja kammottava tunne valtasi hänet. Sitten pieni punainen pistekin katosi. Ehkäpä tuolla toisessakin huoneessa kaikki riippui vain yhdestä henkäyksestä ja musta yö nieli tuon pienen elämänkipinän, joka oli suuremman arvoinen kuin tämä muutaman pennin kynttilä.
Nielköön vain! Mikä oikeus meillä on sekaantua sellaiseen asiaan? Ehkäpä, yrittäessämme puhaltaa siihen uutta eloa, sammutammekin sen vain sitä varmemmin hapuilevilla käsillämme. Ja mitä sekään merkitsee? Pelastaisimme elämälle vain ihmisen, joka ehkä kerran toivoisi, ettei hän koskaan olisi syntynyt, jolle ehkä se hetki koittaa, jolloin hän ikuisesti nukkuakseen lausuu ainoalle ystävälleen hyvää yötä! — —
Taaskin hän kuunteli ja pidätti hengitystään, jotta ei ainoakaan ääni toisesta huoneesta häneltä menisi hukkaan. Äkkiä hän oli kuulevinaan heikkoa valitusta, ja heti sen jälkeen lempeän naisen äänen, joka koetti rauhoittaa, sitten kiihkeää itkua — ja sen jälkeen vallitsi jälleen syvä hiljaisuus. —
Sen kauemmin ei hän kestänyt pimeässä huoneessaan. Hän ei tahtonut muuta kuin ottaa selkoa, miten lapsen laita oli; hän tunsi olevansa oikea hirviö, kun hän yksin koko talossa piiloittelihe nurkassaan, kun yksin nuo raa'at ihmisetkin osoittivat osaanottoa. Nopeasti hän avasi oven ja astui hapuillen tyhjän vierastuvan läpi eteiseen. Toisen huoneen ovi oli raollansa, valoa tunkeutui siitä ulos, hän kuuli nyt selvästi lapsen voivotuksen ja äidin lohduttavan äänen. Pitäisi keittää teetä, sanoi emäntä, jotta lapsi hikoilisi. Kunpa vain sitä olisi talossa! — Ehkäpä seljakukkasista olisi sama apu, sanoi isäntä. — Sitten taas kaikki oli hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin palvelijattaren mutinaa ja huokausta nurkasta, missä hän polvillaan rukoili toisen isämeidän toisensa jälkeen. — Pankaa vielä toinen höyhenpatja peitoksi, sanoi ajomies. Lapsi on vilustunut. Sitä paleltaa. — Renki kopisteli uunin luona ja kumartui juuri heittääkseen suuren halon uuniin. Samassa hän tunsi lujan käden olkapäällään, joka pidätti häntä. Katsoessaan taakseen seisoi vieras herra hänen takanaan.
Te ette heitä enää lastuakaan uuniin, käski vieras äänellä, joka näytti tottuneen tottelevaisuuteen. Ja laittakaa itsenne ulos täältä, te kaikki, jatkoi hän kääntyen toimettomien katselijoiden puoleen. Ilma on täällä niin raskas, että tervekin ihminen voi siihen tukehtua. Ymmärrättekö?