Iloinen ilme levisi nuoren rouvan kalpeille kasvoille. Mitä te sanotte? Meitä auttamaan? Oi ystäväni —
Hän ojensi kätensä lääkärille ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.
Eberhard kumartui hänen kätensä yli suudellakseen sitä, mutta oikeastaan hän teki sen peittääkseen omaa liikutustaan. Luulitteko, että voisin jättää teidät ennenkuin vaara olisi ohitse? Säästäkää kiitoksenne, älkääkä pelätkö, että vaatisitte minulta mitään uhrausta. Vaikeimman uhrauksen olen jo teidän tähtenne tehnyt. Kaikki mikä nyt seuraa, on vain helpoitusta.
Nuori rouva katsoi häneen kysyen. Teillä on velvollisuuksia myöskin muita kohtaan, sanoi hän, joista minä teitä estän.
Ei, vastasi Eberhard kumealla äänellä. Kokonaiseen vuoteen en ole tehnyt mitään työtä. Erään syyn johdosta, joka voi olla teille aivan yhdentekevä, olen päättänyt, etten koskaan enää toimi käytännöllisenä lääkärinä. Teidän tähtenne eilen illalla rikoin tämän päätökseni. Jos te edelleen tahdotte sietää minua täällä, niin estätte te minua katumasta tekoani, ja siten me voimme olla toisillemme hyödyksi.
Hetken kuluttua, koeteltuaan lapsen valtasuonta, hän jatkoi: Hän nukkuu nyt hiukan. Jos tahdotte ehkä kirjoittaa kirjeen ja antaa tietoja omaisillenne, niin voisitte sen nyt kaikessa rauhassa tehdä. Ajomies, joka parastaikaa valjastaa, voisi toimittaa kirjeen lähimmälle postiasemalle.
Minulla ei ole ketään, joka voisi minun viipymiseni johdosta tulla levottomaksi, sanoi nuori nainen punastuen hiukan. Me elämme niin itseksemme —
Eikö ketään? toisti Eberhard oudoksuen, ja hänen silmänsä kiintyivät vaistomaisesti käteen, jota koristi kaksi vihkisormusta.
Nainen huomasi sen ja ymmärsi hänet heti. Tämä toinen sormus, sanoi hän ilman vähintäkään hämmästystä, ei merkitse toista avioliittoa. Se on mieheni sormus, jonka hän, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, veti sormestaan ja antoi eräälle toverilleen pyytäen hänen toimittamaan sen minulle takaisin. Sen jälkeen olen kieltäytynyt kaikesta, mikä olisi voinut johtaa muutokseen elämässäni, vieläpä olen pysytellyt erilläni mies vainajani perheestäkin, kun eräs hänen läheisistä sukulaisistaan luuli omistavansa oikeuksia minun käteeni. Olen päättänyt elää yksinomaan muistoilleni ja lapselleni, ja tämä päätös on minulle pyhä.
Hoitajatar heräsi nyt, kohosi vaivalla pystyyn, mutta virkistyi heti nähdessään emäntänsä ja lääkärin, ja vakuutettuaan moneen kertaan, että tohtori oli ankarasti kieltänyt häntä valvomasta hän kiiruhti nyt sitä suuremmalla innolla työhönsä. Peskää lapsi, sanoi Eberhard, samoin kuin me eilen illalla pesimme hänet, ja antakaa hänelle jälleen lämmintä maitoa. Minä jätän teidät nyt puoleksi tunniksi. Katsokaas, tuolta tulee myös jäävarasto. Ei missään maailmassa meidän olisi sen edullisempi olla kuin tässä erämaassa, sillä tauti on sen laatuinen, ettei se minkäänlaisia lääkkeitä kaipaa. Näkemiin asti, hyvä rouva!