[Minusta tuntuu sinua vain ajatellessanikin, kuin katselisin kuuta.]
Ja häpeäkseni minä olen nyt itsekin kokenut aivan samaa. Kuuhoure, josta me silloin laskimme leikkiä, on iskenyt minuun täydellä voimalla, jotta tahtoisin elää tässä sieluani vapahtavassa kirkkaassa sumuvalossa kokonaisen yön, toivoen että sitä kestäisi aina elämäni loppuun saakka. Siitä ei nyt kuitenkaan ole kysymys. Sillä ennen pitkää minun täytyy lähettää pieni potilaani sivistyneeseen seutuun, jossa hän toipumisaikanaan voi saada parempaa ravintoa kuin vain kalastajavaimon kanalientä. Silloin ei minua enää tarvita ja voin jättää hyvästit kuolleelle järvelle ja palata jälleen maailmaan, joka tämän kokemuksen jälkeen tuntuu minusta kahdenkertaisesi kuolleelta. Eikö minulla ole oikeutta valittaa, että myöhästyin junasta? Olisin nyt jo aikoja sitten päässyt 'matkani perille'.
Mutta miksikä ei voisi alottaa matkaansa 'määräpaikalle' yhtä hyvin kaksi viikkoa myöhemmin, varsinkin tällaista matkaa, jossa ei tarvitse ottaa huomioon ilmaa eikä seuraa? Sinulle voin tunnustaa oikean syyn, Karl, sillä sinä et sen vuoksi halveksi minua: minulla ei ole enää rohkeutta. Onko se niinkään halveksittavaa, että pelkään pimeää syvyyttä sen jälkeen kuin minulla on valossa jälleen ollut niin hyvä olla? Ja vaikka minun muutamien päivien perästä täytyisikin jälleen ruveta kiertämään maailmaa, minun, joka niin kauan olen ollut koditon, niin ei se ajatus sittenkään voi sammua sielustani, että jossakin taivaan ja maan välillä on olemassa paikka, jossa minä voisin elää, tyyssija, sellainen kuin Sophokleen kuvaamalla äidinmurhaajalla, jonka kynnykselle kostonjumalien täytyy pysähtyä, siksi että he eivät saa tahrata pyhäkköä.
Tosin olen aivan selvillä siitä, että minunkin, paha kyllä, täytyy jäädä ulkopuolelle. Tämä nainen, vaikka uskaltaisinkin tarjota hänelle onnetonta seuraani elinajaksi, kieltäytyisi siitä ystävällisesti. Hän on tehnyt itselleen sen lupauksen, Karl, että hän pysyy miesvainajalleen uskollisena. Mitä lupaus merkitsee? Saako siitä tulla kahle, joka sitoo ja ahdistaa meidän sisintä olentoamme, kun olemme kasvaneet itsestämme irti? Seitsemässä vuodessa uudistuu ihminen ruumiillisesti. Pitäisikö siis ihmisen uudessa ruumiissaan pysyä henkisesti entisellään vain siksi, että hän uupumuksen hetkenä epäili uudistumisensa mahdollisuutta? Minä olen itse rikkonut sen lupauksen, etten enää koskaan lähenisi sairasvuodetta, ja minä luen sen pikemmin itselleni kunniaksi kuin synniksi. Tämän naisen lupaus seisoo tosin yläpuolella kaikkien maallisten tunteiden horjumista. Hän tahtoo minun parastani, luulenpa, ettei minulla voisi olla sen uskollisempaa ystävää, jos joutuisin hätään. Kaikkea voisin häneltä vaatia, koska pelastin hänen lapsensa. Mutta hän itse kuuluu vain oman onnensa menneisyydelle ja lapsensa tulevalle onnelle, ja minä, joka elän nykyhetkessä — —
Olen huolellisesti välttänyt kysymästä häneltä, missä kaupungissa hän asuu ja missä oloissa ja ympäristössä. Tahdon lähteä hänen luotaan tietämättä sitä, jotta en koskaan tulisi kiusaukseen lähteä hänen luokseen ja yrittää tehdä mahdottomuutta mahdolliseksi. Vielä pari päivää tahdon nauttia tämän erikoisen elämän onnesta, erossa koko maailmasta, tässä autiossa vuoriseudussa ikäänkuin jo taivaassa, jossa, niinkuin sanotaan, ei kihlata eikä erota toisistaan, — ja käyköön sitten miten hyvänsä — niinkuin voi käydä!
Omituinen ja varsin julma on joka tapauksessa se parannuskeino, jota kohtalo on käyttänyt voidakseen näyttää minulle, etten ollut vielä kypsä kuolemaan, ja tehdessään tällaisen leikkauksen sydämeeni, jotta sen liikkeistä huomaisin, kuinka vahva tuo lihas yhä on, kuinka verevä ja kuinka paljon se elämässä vielä voisi kestää! —
Tältä päivältä jo riittää. Me olemme täällä vuoristossa aivan postista eroitetut. Milloin ja miten voin lopettaa ja lähettää tämän kirjeen, tietävät jumalat yksin, jos he yleensä välittävät meidän kirjeenvaihdostamme. Jää hyvästi!"
* * * * *
Eberhard laski kynän pöydälle ja kuunteli ääntä sairashuoneesta. Lapsen heleä ääni sieltä kaikui, siinä ei ollut enää kammoittavan nopeaa kuumesävyä, mutta tavallisesti sitä ei kuitenkaan kuulunut tähän aikaan päivästä, jolloin hän säännöllisesti jo nukkui. Eberhard kuuli myöskin äidin äänen, ja hänen tyynnyttävät sanansa näyttivät heti tekevän toivottavan vaikutuksen. Kun hän astui huoneeseen, oli lapsi jälleen nukahtanut.
Hän näki juuri unta teistä, sanoi rouva Lucilie katsoen lääkäriin suloisesti hymyillen. Hän kertoi minulle unensa; te olitte lahjoittanut hänelle valkean karitsan, jolla oli punainen nauha kaulassa ja joka söi hänen kädestään. Pidettyään sitä hetken aikaa luonaan muistui äkkiä hänen mieleensä, että hän oli unohtanut teitä kiittää. Nyt minun piti kutsua teidät tänne, jotta hän voisi hyvittää unohduksensa; hän oli aivan onneton sen vuoksi.