Meidän lapsemme nukkuu, sanoi kaunis rouva vieläkin hiljemmin. Mutta me tarvitsemme teitä sittenkin, rakas ystävä, ja tällä kertaa — tällä kertaa äiti laskee elämänsä teidän käsiinne!
Lucilie! huusi Eberhard aivan suunniltaan ja tarttui hänen ojennettuihin käsiinsä riistäen hänet majaan — mitä — mitä minun pitää uskoa? — Tahdotteko te — voisitteko te —
Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, vastasi Lucilie ja hänen kasvonsa peittyivät tummaan punaan. En voinut odottaa huomiseen asti, vaan luin heti, kun te olitte lähtenyt, kaikki mitä kirjeessä seisoi. Sitten — jotta sekin tulisi tunnustetuksi — alkoi minussa kova taistelu. Mutta äkkiä tunsin, etten voisi hyvällä omallatunnolla antaa teidän lähteä. Te olette rikkonut lupauksenne minun tähteni ja minun tähteni päättänyt elää edelleen. Minä voin sen palkita teille vain siten, että annan teille kaiken sen mitä olen ja omistan. Hän, jolle vannoin uskollisuutta, ei toivonut mitään muuta eläissään kuin nähdä minut onnellisena. Minä tiedän, että jos voisin nyt hänelle kertoa kaikki, niin hän vapauttaisi minut lupauksestani. Kun tuo kaikki selvisi minun sielussani, en saanut enää rauhaa. Olen uskonut kaikki langolleni; hän jäi majataloon raskain sydämin. Mutta tämän kädenpuristuksen hän lähetti teille. Jos hän tekee sinut onnelliseksi, niin kuuluivat hänen viimeiset sanansa, niin koetan olla häntä vihaamatta. Onko teillä rohkeutta yrittää, ystäväni?
Eberhard, joka ei jaksanut sen kauemmin pysyä pystyssä, laskeutui polvilleen takertuen kiinni Lucilien käsiin ja painaen kasvonsa hänen vaatteittensa poimuihin. Hän ei saanut sanaakaan huuliltaan, vain silloin-tällöin hän lausui hänen nimensä.
Mitä te teette? kuiskasi Lucilie kumartuen hänen ylitsensä. Tulkaa, olkaa mies; teidän pitää olla minun tukeni, minun täytyy katsoa ylös teihin — enkö ole sitä kaikkina näinä päivinä jo tehnyt?
Eberhard kohosi vaivalla pystyyn. Suo anteeksi, sanoi hän puristettuaan ääneti kauan aikaa Lucilietä rintaansa vasten ja vahvistaen suudelmalla sanattoman lupauksen; minun polveni vain eivät tahdo minua enää kannattaa. Yhdeksi päiväksi on tässä ollut hiukan liikaa, sekä suru että onni liian voimakasta. Mutta minun sydämeni on vahva, niin vahva, että se jaksaa jälleen sekä iloita että toivoa. Menkäämme vaunuihin. Minä ikävöin kiihkeästi saada suudella meidän lastamme!