Rintamalla ei asema muutu. Bulgarialaisten joukkojen peräytyminen yhä jatkuu. Bulgarialaiset eivät ajanpitkään kykene puolustautumaan takaa-ajavan vihollisen heikkojakaan voimia vastaan. Turhaan yritetään joitakin joukkioita — suljetuista joukko-osastoista tuskin enää voi puhua — saada vielä asettumaan rintamaan ja edes paikoittain järjestämään kunnollista vastarintaa. Kun vihollinen tulee näkyviin, lähtevät bulgarialaiset jo muutamien laukausten jälkeen asemistaan. Saksalaisetkaan eivät enää kykene terästämään bulgarialaisten vastarintaa. Yhtä turhaa vaivaa näkevät saksalaiset ja bulgarialaiset upseerit koettamalla kivääri kädessä esimerkillään vaikuttaa ryhdittömään, välinpitämättömään joukkoon.
Niin lähenee vihollinen Yskybiä ennenkuin uudet saksalaiset ja itävalta-unkarilaiset joukot voivat ehtiä sinne. Mutta syyskuun 29:ntenä marssii Kalkandelenin luona vuoristosta esiin Bulgarian oikeanpuoleisen armeijan suuria osia. Niiden tarvitsee nyt vain siirtyä sieltä hyvää tietä Yskybiin. Joukot ovat, kuten meille ilmoitetaan, täydelleen taistelukuntoisia. Tästä päättäen siis näyttää pahin käännekohta jo voitetun. Kenties onkin sotilaallisesti niin laita, mutta siveellisesti on asia auttamattomasti menetetty. Siitä ei pian ollut epäilystäkään. Yskybin miehittävät heikot serbialaiset voimat. Kalkandelenin joukkoihin kiinnitetyt toiveet pettävät, nämä antautuvat. Syyskuun 29:nnen illalla Bulgaria solmii aselevon.
Turkin Aasian-vallan kukistuminen.
Vuoden 1918 alku merkitsi osmanien taisteluhalun pontevaa nousua. Turkki aloitti, ennenkuin Armenian ylängöllä talvi oli päättynyt, hyökkäyksen sikäläistä Venäjän armeijaa vastaan. Venäjän mahti oli näillä seuduin enää vain unikuva. Suurin osa sotajoukkoja oli jo täydelleen hajautunut. Turkkilaisten edetessä ryhtyivät sen vuoksi vain armenialaisjoukkiot tekemään vastarintaa. Näiden raivaaminen tieltä oli paljon helpompaa kuin vuodenajan asettamien esteiden voittaminen. Se, että turkkilaisten onnistui vuorisesta luonnosta huolimatta toteuttaa aikeensa, mikä sekin osaltaan todisti osmanien valtion merkillistä elinvoiman pursuntaa. Turkki heittäytyi osmanilaisen Armenian rajojen yli Transkaukasian alueelle, kannustimenaan monenlaiset vaikuttimet: panislamilaiset unelmat, kostonaikeet, toivo saada korvatuksi tähänastiset menetetyt maansa ja saaliin halu. Sen lisäksi vielä halu lisätä mieslukuaan. Maa, ennenkaikkea kunnon anatolialaisten asuma-alue, on melkein tyhjä miehistä. Transkaukasian Azerbeidzanissa ja Kaukasian muhamettilaisten keskuudessa näyttää avautuvan uusia runsaita lähteitä. Venäjä ei ole kutsunut näitä muhamettilaisia vakinaiseen sotapalvelukseen, mutta nyt heidän pitää ruveta puolikuun alla taistelemaan. Meille ilmoitetaan vapaaehtoisten todennäköinen lukumäärä, joka todistaa itämaalaisen mielikuvituksen rehevyyttä. Jos uskoisi osmanien selityksiä, täytyisi niinikään otaksua, etteivät Venäjän muhamettilaiset kansat pitkiin aikoihin ole mitään sen hartaammin toivoneet kuin päästä Turkin kanssa yhtymään suureksi, suljetuksi uskovaisten maaksi. Kaikesta huolimatta ei ole kiellettävissä, että Turkki näiltä seuduin saa liitetyksi itseensä uusia voimia ja että Englanti huomaa välttämättömäksi pitää erikoisesti silmällä näiden tapausten kehitystä. Mutta toistaiseksi on hyvä laskuissa pysytellä arkisen todellisuuden rajoissa. Me koetamme senvuoksi vaikuttaa rauhoittavasti osmanien toiveitten mahtaviin laineisiin; siitä tosin ei ole toivottua tulosta. Ollaan sitä mieltä, että Turkin päätehtävä yleissodan näkökannalta on paremmin etsittävissä Syyrian ja Mesopotamian suunnalta kuin Kaukasuksen ja Kaspianmeren tienoilta. Mutta mitä auttavat Konstantinopolin lupaukset ja hyvä tahto, kun etäisillä sotanäyttämöillä päälliköt kulkevat omia teitään!
Pelastaaksemme yleisen sodankäynnin palvelukseen edes osan Transkaukasiassa olevista runsaista sotatarvevarastoista lähetämme joukkoja Georgiaan. Toivomme voivamme auttaa sikäläistä hallitusta saamaan kuntoon järjestetyn talouselämän.
Mutta Konstantinopolissa ei panislamismi ja sotakeinottelu rauhoitu ennenkuin Bakukin joutuu turkkilaisten käsiin ja juuri ajankohtana, jolloin Turkin vanha Aasian-herruus täydellisesti kukistuu.
Myöskin halu päästä Transkaukasiasta käsin ratkaisevasti vaikuttamaan Persiaan vei Turkin niin kauaksi itäänpäin. Tahdotaan Persian läpi hyökätä Mesopotamiassa olevien englantilaisten sivustan kimppuun, suunnitelma, joka itsessään on hyvä, mutta jonka toteuttaminen vaatii aikaa. Ja on epäiltävää, onko meillä tähän aikaa. On kuitenkin mahdollista, että jo turkkilaisten ensi liikehtimiset Pohjois-Persiassa sitovat englantilaisten voimat ja siten pelastavat Mesopotamian Turkille.
Samoin kuin Vienanmeren kautta ja Arhangelskista näyttää Englanti haluavan varata itselleen vaikutusvallan Venäjän asioihin myös Kaspianmeren kautta Bakusta käsin. Näistä syistä on Turkin suunnitelmain toteuttaminen Persiassa ja Transkaukasiassa meidänkin etujemme mukaista. Ei vain olisi sen vuoksi saanut laiminlyödä puolustusta Mesopotamiassa ja varsinkaan Syyriassa. Tärkeämpää kuin suuret sotaliikkeet Persiassa olisi ollut ottaa huomioon kaikki englantilaisten liikehtimismahdollisuudet Tauruksen eteläpuolella ja ainakin sijoittaa käyttövalmis turkkilainen reserviarmeija Aleppon seuduille.
Mesopotamiassa on asema kartasta katsoen pysynyt muuttumattomana v:n 1917 syksystä lähtien. Todellisuudessa ovat kuitenkin Mosulin eteläpuolella turkkilaisten armeijat joutuneet tuhon omaksi, tosin ilman tykkien jyskettä. Kuten Armenian ylängöillä talvella 1916-17 sortui Mesopotamian lakeuksilla talvella 1917-18 turkkilaisia sotilaita suuret joukot. Kerrotaan 17,000:n sikäläisissä asemissa nääntyneen nälkään tai kuolleen tämän kurjuuden seurauksiin. Onko lukumäärä oikea, emme voi tutkia. "Sekin, joka kuolee nälkään, kuolee sankarina", vakuutti meille muuan turkkilainen, ei kyynillisesti, vaan täysin rehellisen sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Vain jäännökset Turkin entisestä armeijasta pysyvät Mesopotamiassa hengissä kevääseen asti. On epäiltävää, voidaanko niitä enää koskaan saada taistelukykyisiksi. Nousee kysymys, miksi Englanti ei hyökkää Mesopotamiassa? Tai selvemmin sanoen, miksi se ei yksinkertaisesti marssi eteenpäin? Riittävätkö nämä osmanien vallan varjot estämään vastustajien siirtomaasotaohjelman toteuttamista? Olipa englantilaisten päälliköillä esitettävänään mitä syitä tahansa liikkeittensä varovaisuuden puolesta, sillä he eivät ainakaan voi puolustautua, että vastustaja olisi ollut vahva.
Sillaikaa kuin Turkin sotavoima taas vietti riemuvoittoa Armenian ylängöillä, eivät taistelut Syyriassa tauonneet. Alituiseen sattui Syyriassa englantilaisten rintamahyökkäyksiä, jotka eivät kuitenkaan oleellisesti muuttaneet asemaa. Keväällä 1918 näytti englantilaisten sodanjohto viimein kyllästyvän tähän loputtomaan yksitoikkoisuuteen. Se ravisti mielensä uusiin suunnitelmiin ja murtautui Jerikon kautta Jordanin itäpuolella oleviin seutuihin. Otaksuttiin, että näiden alueiden arabialaisheimot vain odottivat milloin niitä tultaisiin vapauttamaan turkkilaisten ikeestä, hyökätäkseen paikalla turkkilaisten armeijojen kimppuun. Yritys meni kuitenkin jokseenkin loistottomasti myttyyn; sen saivat aikaan vähäiset saksalaiset ja turkkilaiset voimateoilla oli erinomainen turkkilainen johto. Tilanne Syyrian rintamalla oli siis pelastettu kesään asti. Tähän vuoden aikaan näillä seuduin tavallisesti vallitsi yleinen rauhallisuus hehkuvan kuumuuden vuoksi. Mutta oli varmasti odotettavissa, että englantilainen syksyllä uudistaisi hyökkäyksensä jollakin taholla. Me arvelimme, että pitkänä väliaikana ehdittäisiin riittävästi vahvistaa asemaa Syyrian rintamalla tuomalla sinne vereksiä turkkilaisia voimia.