Kuinka kauan voi rintamamme vielä kestää tätä ääretöntä kuormitusta? Edessäni on kysymys, kysymyksistä vaikein: Milloin meidän täytyy lopettaa? Jos tällaisissa tapauksissa kääntyy ihmiskunnan opettajan, historian puoleen, ei se kehoita varovaisuuteen, vaan rohkeuteen. Jos nostan katseeni suurimpaan kuninkaaseemme, saan vastauksen: "Kestä!"
Ajat ovat tosin toiset kuin lähes 160 vuotta sitten. Sotaa ei käy pestattu armeija, vaan koko kansa on siihen riuhtaistu, se vuodattaa verta ja kärsii. Mutta ihmiskunta sellaisenaan on edelleen suurin piirtein sama, sama hyveineen ja heikkouksineen. Ja voi sitä, joka raukeaa heikoksi ennen aikojaan! Kaikesta muusta voin kantaa edesvastuun, tästä en milloinkaan!
Samaan aikaan kuin rintamalla taistellaan, riehuu toinenkin taistelu. Sitä käydään meidän sisällämme. Tässäkin taistelussa olemme yksin Kukaan ei neuvo meitä paitsi oma vakaumuksemme ja omatuntomme. Ei mikään muu pidä meitä pystyssä kuin usko ja toivo. Ne säilyvät minussa niin voimakkaina että voin tukea toisiakin.
Tämä sisäinen taistelu riehuu hurjimmillaan syyskuun 28:ntena. Vaikka vielä voisikin Saksan urheus länsirintamalla torjua vastustajan ratkaisevan läpimurtautumisen, vaikka Ranska ja Englantikin ilmeisesti uupuvat, vaikka Amerikan tukahduttava ylivoima yhtenä päivänä turhaan vuodattaa tuhansien verta — sittenkin, meidän voimamme vähenevät huomattavasti. Niistä tulee sitä pikemmin loppu mitä masentavampia uutisia idästäpäin saapuu. Kuka täyttää aukon, kun Bulgaria lopullisesti luhistuu? Me kykenemme vielä paljoonkin, mutta uutta rintamaa emme kykene rakentamaan. Uutta armeijaa tosin muodostetaan Serbiassa, mutta miten heikkoja ovatkaan nämä voimat! Alppi-armeijakunnassamme tuskin enää on taistelukykyisiä joukkoja, saapuvista itävalta-unkarilaisista divisionista yksi ilmoitetaan kokonaan käyttökelvottomaksi. Sen miehistönä on tshekkiläisiä, jotka todennäköisesti kieltäytyvät taistelemasta. Vaikka Syyrian sotanäyttämö on etäällä sodan ratkaisukohdasta, on epäämätöntä, että siellä kärsitty tappio lamauttaa uskollista toveriamme Turkkia, joka taas on uhanalaisena Euroopassakin. Mille kannalle on Romania asettuva, mitä tekevät Venäjän suuret jätteet? Kaikki tämä tunkeutuu polttavana mieleeni vaatien pyrkimään päätökseen. Kukaan ei enää ole sanova: liian aikaisin!
Olen näissä mietteissä ja päätös on minussa kypsynyt, kun ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini tulee luokseni tämän syyskuun 28:nnen iltamyöhällä. Näen hänestä, miksi hän tulee luokseni. Kuten monesti elokuun 22:sesta 1914 lähtien kohtaavat ajatuksemme toisensa jo ennenkuin ne ovat sanoiksi pukeutuneet. Vaikein päätöksemme perustuu yhteiseen vakaumukseemme.
Syyskuun 29:nnen aamuhetkinä neuvottelemme ulkoasiainviraston valtiosihteerin kanssa. Tämä kuvaa muutamin sanoin millainen asemamme on ulospäin. Kaikki tähänastiset yritykset päästä sopimusrauhaan vastustajien kanssa epäonnistuneet, ei mitään toiveita siitä, että puolueettomien valtojen välittämien neuvottelujen tietä voisimme lähestyä vihollismaiden valtiollisia johtajia. Valtiosihteeri puhuu sitten kotimaan sisäisestä tilasta: vallankumous on ovella, valittavana on sen torjuminen diktatuurilla tai myöntyväisyydellä; parlamentaarinen hallitus nähtävästi parhain torjuntakeino.
Todellako parhain? Me tiedämme millaisen raskaan kuorman panemme isänmaan kannettavaksi nyt astuessamme aselevon ja rauhan tielle; tämä toimenpiteemme ymmärrettävästi aiheuttaa siellä suurta huolestumista rintamalla vallitsevaan tilaamme ja tulevaisuuteemme nähden. Tänä hetkenäkö, jolloin kannetaan hautaan niin monet toiveet, jolloin tuskaisimpaan pettymykseen sekaantuu syvin katkeruus, jolloin jokaisen katse odottaa valtiolaitokselta pontta ja ryhtiä, onko nyt sallittava, että poliittisten intohimojen laineet vyöryvät vielä korkeampina? Mihin suuntaan ne hyökynsä iskevät? Eivät ainakaan säilytyksen, rakentamisen puolesta, vaan hävityksen. Ne, jotka ovat kylväneet rikkaruohoa meidän laihoomme, katsovat kai elonaikansa tulleen. Me alamme liukua.
Luullaanko kotimaan myöntyväisyydellä voitavan lauhduttaa vastustajaa, jota ei miekalla voitu pakottaa? Kysykää niiltä sotilailtamme, jotka vihollisen houkutuksiin uskoen valitettavasti vapaaehtoisesti heittivät aseensa. Vihollinen tempasi pois naamarinsa samalla kuin saksalaisten aseet vaipuivat. Soaistuja saksalaisia ei kohdella hiuskarvankaan vertaa inhimillisemmin kuin heidän viimeiseen asti puolustautuneita tovereitaan. Se mikä tässä toteutuu pienoiskoossa, toteutuu myös suuressa, jopa mitä suurimmassa mittakaavassa.
Me pelkäämme myös, että uuden hallituksen muodostaminen tulee viivyttämään vielä enemmän toimenpidettä, jonka me olemme jo siirtäneet niin pitkälle kuin mahdollista. Liian aikaisin emme todellakaan ole siihen ryhtyneet. Onko sen vielä myöhästyttävä valtiollisen uudestaanjärjestelyn vuoksi?
Nämä seikat huolestuttavat minua; samantapaisia ovat kenraali
Ludendorffin huolet.