Czerninin johtaessa ulkopolitiikkaa ei Puolan kysymystä saatu meidän ja Itävalta-Unkarin kesken mihinkään ratkaisuun. Me emme voineet ylempänä esitetyistä syistä mitenkään myöntyä siihen, että koko Puola olisi jätetty kaksoismonarkian huostaan.
Kreivi Czerninin seuraajan kreivi Burianin olin tullut tuntemaan jo Plessissä hänen ollessaan ennen Czerniniä ulkoministerinä. Burianin perusteellisuus, joka ilmeni kaikissa tärkeämmissä asioissa, ei antanut minulle toiveita Puolan kysymyksen pikaisesta ratkaisusta. Minun on myös avoimesti tunnustettava, että ajatuksiani lähinnä seuraavana aikana enemmän askarruttivat tärkeämmät seikat kuin niin pitkäveteiset tuloksettomat neuvottelut.
Kun kreivi Burian joutui uudelleen ulkoministeriksi, koetti hän ymmärrettävästi kyllä löytää mitä pikimmin jonkin keinon, jolla selviydyttäisiin poliittisesta asemastamme. Oli inhimillisesti käsitettävää, että hän mitä itsepintaisimmin pyrki rauhan aikaansaamiseen nähdessään sotatilanteen lännessä yhä huononevan. Mutta minun käsitykseni mukaan ei liittoutuneista valloista yksikään saanut poistua yhtenäisen politiikan puitteista ja tarjota viholliselle rauhaa. Oli erehdys luulla että se mitenkään parantaisi yksityisen valtion tai meidän kaikkien asemaa. Turkin suurvisiiri, joka syyskuun ensi puoliskolla oleskeli Spassa, arvosteli asemaa aivan samoin kuin minä. Tsaari Ferdinand puhui niinikään vielä samaan aikaan siitä, ettei tullut kysymykseenkään hänen maansa ryhtyminen rauhanpuuhiin yhteisen liiton ulkopuolella. Kenties tsaari kuitenkin jo silloin aavisti, miten vähäisenä voimatekijänä Bulgaria silloin esiintyi vastustajiemme laskelmissa.
Esitetyistä syistä en voinut pitää onnellisena syyskuun keskivaiheilla tehtyä itävalta-unkarilaisten valtiomiesten yritystä, jolla pyrittiin yksipuoliseen sopimusrauhaan ententen kanssa. Itse asiassa vastustajamme pysyivätkin kokonaan torjuvalla kannalla tähän aloitteeseen nähden. Niille oli silloin jo asemamme niin selvä, ettei niitä haluttanut panna alulle sopimushankkeita. Niille ei kysymys ihmishenkien hukasta merkinnyt mitään. Pelko, että me saksalaiset liian pian tointuisimme, jos meille annettaisiin hetkeksikään rauhaa, vallitsi vihollisen koko ajatuspiiriä. Niin valtava oli vaikutus, jonka urotekomme olivat vihollisiimme tehneet ja kenties vieläkin tekivät. Mikä ylpeä tietoisuus meille kaiken sen keskellä mitä parhaillaan tapahtui ja oli vielä tapahtuva!
LOPPUA KOHTI.
Syyskuun 29:nnestä lokakuun 26:nteen.
Ellei suursodan kirjaan jo aikoja sitten olisi kirjoitettu lukua Saksan armeijan sankariudesta, olisi se viimeisessä kauheassa kamppailussa siihen kirjoitettu poikiemme verellä ikuisesti lähtemättömin kirjaimin. Millaisia äärettömiä vaatimuksia asettivatkaan nämä viikot kaikkien esikuntien ja joukko-osastojen upseerien ja miehistön sekä sielun- että ruumiinvoimille! Joukkoja täytyi nytkin viskata taistelusta toiseen, tappotantereelta toiselle. Niinsanotut levähdyspäivät riittivät tuskin hajalle ammuttujen tai hajautuneitten joukko-osastojen uudelleen järjestämiseen, niiden lisäämiseen, hajoitettujen divisionain osien liittämiseen muihin joukko-osastoihin. Sekä upseerit että miehistö alkoivat uupua, mutta he riensivät taas, kun vaadittiin, pysäyttämään vihollisen ryntäyksiä. Kaikenarvoiset upseerit ylimmissä esikunnissa palveleviin asti asettuivat sotilaitten rinnalle ensimmäisille tulilinjoille, osaksi kivääri kädessäkin. Käskyjähän ei enää juuri tarvinnut antaa muuta kuin: "Kestäkää viimeiseen asti."
Niin, "kestäkää!" Millainen kieltäymys monien loistavien voitonpäiviemme kunniakkaiden hetkien jälkeen! Minun silmissäni niin kuolemaan asti urhean taistelun kuvaa eivät himmennä yksityiset pelkurimaisuuden ja kestämättömyyden ilmaukset. Tuollaisessa kieltäytyvässä kamppailussa, jolta puuttuu nostattava voitokkaan voiman tunae, inhimilliset heikkoudetkin tuntuvat selvemmin kuin muualla.
Meiltä puuttuu voimia pitää yllä yhtenäisiä linjoja. Vastarintaa tehdään ryhmissä. Se tehoaa vain siksi, että vastustajakin ilmeisesti uupuu. Missä vihollisen tankit eivät raivaa tietä, missä sen tykistö ei vielä ole tuhonnut kaikkea saksalaista elämää, se harvoin enää ryhtyy suuriin taistelutoimiin. Se ei ryntää meidän puolustusjoukkojemme kimppuun, se hiipii vähitellen meidän moniaukkoisten, murskattujen taistelulinjojamme väliin. Tämä seikka ylläpiti yhä toivoani, toivoa että kestämme, kunnes vastustajakin herpautuu.
Meillä ei kuten vihollisella ole enää uusia voimia viedä tuleen. Täysivoimaisen Amerikan asemesta meillä on vain uupuneita liittolaisia, jotka nekin ovat aivan sortumaisillaan.