Itävalta-Unkarin puolustusvoiman Italiassa kärsimät suuret tappiot, puutteellinen täydennystoiminta, eräiden joukko-osastojen poliittinen epäluotettavuus, maan sisäisten olojen epävarmuus tekivät valitettavasti mahdottomaksi todella suuren ja ratkaisevan avun lähettämisen meidän länsirintamallemme. Kun näin oli laita, täytyi kenraali von Arzin sananmukaisesti sielustaan riistää jokainen divisiona, jonka hän voi meille lähettää. Hän oli itse täysin selvillä tämän avun suuresta tärkeydestä. En saata sanoa, vallitsiko Itävalta-Unkarin kaikissa piireissä sama aulius, tunsivatko meitä kohtaan kiitollisuuden velvoitusta kaikki muutkin kuin kenraali von Arz.
Itävalta-Unkarin rintamilla ei kesän kuluessa tapahtunut mitään oleellista. Tämän ajan ainoa sotilaallisesti huomattava tapaus sattui Albanian alueella. Siellä olivat vastustajat vuosikausia seisoneet toisiaan vastassa oikeastaan toimettomina, italialaiset jonkun verran armeijakuntaa suurempana joukkona Valonan luona ja siitä itään, itävaltalaiset Pohjois-Albaniassa. Koko sotanäyttämö olisi ollut vailla sotilaallista merkitystä, ellei se olisi ollut Makedonian rintamien yhteydessä. Bulgaria pelkäsi alati, että vihollinen tunkeutumalla eteenpäin Ochrida-järven länsipuolitse voisi saartaa sen armeijan rintaman oikean sivustan. Sotilaallisesti asiaa katsoen olisi tuollainen toimenpide voitu torjua vetämällä bulgarialaisten läntistä siipeä Ochridan alueelta koilliseen päin. Mutta Bulgarian sisäpoliittiset olot tekivät tähän aikaan, kuten jo olen maininnut, mahdottomaksi siirtää mitään bulgarialaisia joukkoja pois tältä miehitetyltä alueelta. Asiaan vaikutti vielä bulgarialaisten ja itävaltalaisten välinen kateus Albaniaan nähden; me saimme sen vaivoin sovitetuksi.
On usein tehty kysymys, miksi itävaltalaiset eivät karkoittaneet italialaisia vastustajiaan Valonasta. Tämän laivastotukikohdan merkitys Adrianmertä sulkevan oven toisena puoliskona oli kouraantuntuva. Sellaisen sotaliikkeen suorittamiseen puuttui Itävalta-Unkarilta kuitenkin ensimmäinen edellytys, kunnollinen, tehokas selkäyhteys Vojusan taistelualueen kanssa. Tällaista yritystä ei voinut perustaa merenkulun varaan, maanteitä taas ei ennen sotaa ollut Albanian autioissa vuorimaissa eikä Itävalta-Unkari voinut sodan aikana rakentaa niitä sinne riittävästi.
Itävalta-Unkarin sotaliikkeet Albaniassa uinuivat tähän aikaan kuin sadun prinsessa, lepoa keskeyttivät vain ajoittain molemmilta puolilta vähäpätöiset ja vielä vähätehoisemmat kahakat. Vakavammaksi kävi tilanne Albaniassa vasta, kun italialaiset ryhtyivät kesällä 1918 laajalla alalla hyökkäämään merenrannikosta Ochrida-järven seuduille asti. Itävalta-Unkarin heikot, osaksi sangen laiminlyödyt joukot tungettiin pohjoista kohti. Heti ilmeni huolestumista Sofiassa ja Makedonian rajalla, vaadittiin että me sodankäynnin ylimpinä johtajina puuttuisimme asiaan. Tämä puuttuminen tapahtui siinä muodossa, että pyysimme Itävalta-Unkarin armeijan ylijohdolta Albaniassa olevien itävalta-unkarilaisten voimien vahvistamista, jotta edelleen voitaisiin tehokkaasti suojata Makedonia sivultapäin. Itävalta-Unkarin sodanjohto päätti ryhtyä enempäänkin, vastahyökkäykseen Albaniassa. Italialaiset lyötiin taas takaisin.
Ei ole täysin selvää oliko tällä italialaisten rynnistyksellä mitään tarkoitusperiä. Eritoten minun täytyy jättää avoimeksi kysymys, oliko se missään sisäisessä yhteydessä sen hyökkäyksen kanssa, johon entente myöhemmin ryhtyi Makedonian rintaman keskustaa vastaan. Itävaltalaisten hyökkäys osoittautui siis varsin arvokkaaksi suoritukseksi, kun otetaan huomioon Albanian pinnanmuodostuksen ja vihollisten ylivoimaisen suuren lukumäärän tuottamat aivan tavattomat vaikeudet. Se ansaitsee liittolaistemme puolelta sen kunnian mikä urotyölle tulee.
Itävalta-Unkarin sisäiset olot olivat vuoden 1918 kuluessa kehittyneet edelleen aikaisemmin mainittuun arveluttavaan suuntaan. Kansan ravitsemisessa ilmenevät äärettömät vaikeudet uhkasivat viedä Wienin ajoittain suorastaan perikatoon. Ei ollut siis ihme, että itävalta-unkarilaiset viranomaiset haaliessaan muonitusvarastoja mistä käsiinsä saivat, esimerkiksi Romaniasta ja Ukrainasta, ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka olivat mitä suurimmassa määrässä meidän etujemme vastaisia.
Itävalta-Unkarin sekaviin poliittisiin oloihin nähden ei edelleen ole kummastuttavaa, että meille sieltä käsin yhä uudelleen vakuutettiin, ettei sodan jatkaminen vuoden 1918 yli ollut mitenkään mahdollista Tonavan monarkialle. Halu saada lopettaa sotatoimet ilmeni yhä useammin ja vahvempana. Jätän sikseen kysymyksen, oliko kuten väitettiin, todella huomattavana vaikuttimena myös kunnianhimo päästä näyttelemään rauhantuojan osaa.
Kesällä erosi kreivi Czernin ulkoministerin paikaltaan. Eronsa syyksi kreivi itse mainitsi sen, että hänen keisarinsa Parman prinssille Sixtukselle lähettämät kirjeet olivat saaneet aikaan voittamattoman ristiriidan hänen ja hänen herransa välille. Olen pahoitellut kreivi Czerninin eroa, vaikka hänen ja minun poliittisten katsomusteni välillä usein ilmeni ristiriitoja, jotka hän ilmaisi meille yhtä avoimesti kuin mekin hänelle.
Minun nähdäkseni kreivi Czernin oli Itävalta-Unkarin ulkopolitiikan tyypillinen edustaja. Hän oli älykäs ja näki terävällä silmällään yhteisen asemamme vaikeudet sekä arvosteli sattuvasti, peittelemättä, edustamansa valtion heikkouksia. Hänen poliittiset suunnitelmansa tähtäsivät useammin onnettomuuksien torjumiseen kuin voittojemme tulosten käyttämiseen. Isänmaansa etuja kreivi kuitenkin aina muisti, silmä avoinna, sydän laajana. Silmiinpistävää oli, että hän tästä huolimatta arvostellessaan kokonaisasemaamme piti pelastuksenamme useimmiten kieltäytymistä ja luopumista. Näistä vastakohdista johtui, että hän alinomaa pyrki laajentamaan kaksoismonarkian valtapiiriä, silloinkin kun hän odotti meiltä saksalaisilta suuria uhrauksia liiton etujen hyväksi. Kreivi Czernin, kuten kaikki hänen aikansa valtiomiehet, arvosteli isänmaansa toimintakyvyn liian vähäiseksi. Muuten hän ei olisi jo keväällä 1917 juuri virkaansa astuttuaan voinut puhua sodan jatkamisen mahdottomuudesta, vaikka Itävalta-Unkarin voimat riittivät vielä pitkän aikaa eikä vielä kreivin luopuessakaan maa ollut kuoleman uupumuksen tilassa. Kreivi Czerninin ajatustavassa ilmeni jonkinlaista omasta kannasta peräytymistä. Eikö hän näin ollen kyennyt vastustamaan keisarinsa rauhanpyrkimyksiä, vai tukiko hän niitä kenties täydestä vakaumuksestaan, siitä en hänen toimiaikanaan päässyt täysin selville. Joka tapauksessa kreivi Czernin ei oikein arvostellut niitä vaaroja, jotka sisältyivät siihen, että sellaisille vastustajille kuin meidän vihollisillemme alituiseen tehostettiin meidän valmiuttamme rauhanneuvotteluihin. Vain tämä tekee käsitettäväksi sen seikan, että hän hetkellä, jolloin olivat kypsymäisillään sukellussotamme hedelmät, vihollisten kevätrynnistys epäonnistumaisillaan ja Venäjän valtiollisen hajautumisen vaikutus vihollisiimme alkoi tuntua, menetti poliittisen malttinsa ja teki aloitteen, joka johti rauhanpäätöksen tekoon Saksan valtiopäivillä.
Olin sitä mieltä, ettei kreivi Czerniniltä suhteessa meihin puuttunut liittoveljeyden edellyttämää avomielisyyttä, vaikka hän Brest-Litovskin ja Bukarestin rauhanneuvotteluissa tuotti meille eräitä yllätyksiä. Hän kai silloin pelkäsi, ettei Tonavan monarkia jaksaisi kestää, jos neuvottelut syystä tai toisesta ehkä ajautuisivat karille, ja että wieniläisten leivänhätä vaati mitä pikaisinta sopimusta Ukrainan kanssa.