Teidän Suurherttuallista Korkeuttanne, uuden hallituksen päämiestä,
pyydän vakavasti ryhtymään tähän pyhään tehtävään."
Oli jo liian myöhäistä. Politiikka vaati uhrinsa; ensimmäinen uhrattiin lokakuun 26:ntena.
Tämän päivän illalla matkustin valtakunnan pääkaupungista, jonne olin tullut ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa esittelemään asioita Kaikkein korkeimmalle Sotaherralleni, takaisin suureen päämajaan. Olin yksin. Hänen Majesteettinsa oli kenraali Ludendorffille myöntänyt hänen pyytämänsä eron, mutta evännyt minun samanlaisen pyyntöni.
Seuraavana päivänä astuin taas entisiin yhteisiin työhuoneisiimme. Tuntui kuin olisin palannut minulle erikoisen kalliin vainajan hautajaisista tyhjään kotiin.
Tähän päivään asti — kirjoitan tätä syyskuussa 1919 — en ole sen jälkeen nähnyt monivuotista uskollista apulaistani ja neuvonantajaani. Ajatuksissani olen häntä tuhansia kertoja etsinyt ja kiitollisessa sydämessäni aina löytänyt!
Lokakuun 26:nnesta marraskuun 9:nteen.
Kaikkeinkorkein Sotaherrani nimitti pyynnöstäni kenraali Grönerin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi. Kenraali oli entiseltä sotatoiminnaltaan minulle tuttu. Tiesin että hänellä oli erinomainen järjestelykyky ja isänmaan sisäisten olojen perusteellinen tuntemus. Tulevat yhdessäolon ajat antoivat minulle runsaasti todistuksia siitä, etten ollut pettynyt uuteen työtoveriini nähden.
Kenraalia odottavat tehtävät olivat yhtä vaikeita kuin epäkiitollisia. Ne vaativat taukoamatonta toimintaa, täyttä itsekieltäymystä ja luopumista kaikesta muusta maineesta kuin mitä uhrautuvimman velvollisuuksien täyttämisen tuottamasta ja kaikesta muusta tunnustuksesta kuin samanaikaisten työtoverien antamasta. Me kaikki tunsimme häntä odottavan työn suuruuden ja vaikeudet. Yleisasemamme alkoi käydä yhä huonommaksi. Tahtoisin valaista sitä väin muutamin piirtein.
Idässä turkkilais-aasialaisen valtakunnan viimeinenkin vastarinta luhistui. Mosul ja Aleppo joutuivat miltei vastustuksetta vihollisen käsiin. Mesopotamian ja Syyrian armeijat olivat lakanneet olemasta. Georgiasta meidän oli lähdettävä, ei siksi, että meidät sotilaallisesti olisi siihen pakotettu, vaan siksi, että sikäläiset taloudelliset suunnitelmamme kävivät mahdottomiksi toteuttaa tai ainakin voittoa tuottamattomiksi. Nekin joukot, jotka olimme lähettäneet Konstantinopolin puolustuksen avuksi, kutsuttiin takaisin. Entente ei kuitenkaan hyökännyt Traakiassa. Stambul ei ollut kukistuva uljain uroteoin ja tehokkain voimannäyttein. Syy on tuntematon. Se saattaa johtua ententen meille silloin käsittämättömästä sotilaallisesta epäröinnistä. On myöskin mahdollista, että poliittisella harkinnalla on tässä suhteessa ollut ratkaiseva sija ententen suunnitelmissa.
Muut saksalaiset apujoukot, jotka vielä olivat Turkissa, vedettiin Konstantinopolin suunnalle. Ne erosivat yhteisesti puolustamastaan maasta palkkanaan ritarillisten osmanien kunnioitus, kansan, jonka apuna ne olivat kamppailussa elämästä ja kuolemasta. Sillä, mikä täällä kääntyi meitä vastaan, oli juurensa niissä piireissä, jotka nyt näkivät viljansa kypsyvän ja jotka koettivat ilmaisemalla vihaansa meitä kohtaan saada puolelleen uusien tulokkaiden suopeuden. Oikea osmani tiesi, että me olimme olleet valmiit auttamaan ei vain nykyisessä taistelussa, vaan myös valtiota uudelleen rakennettaessa. Perusteellinen uudistustyö oli suunniteltuna.