Enver ja Talaat pasha astuivat syrjään toimintansa näyttämöltä, vastustajiensa herjaamina, mutta muuten nuhteettomina.
Bulgariasta olivat viimeiset joukkomme siirretyt pois. Niitäkin seurasi moni kiitollisuudentunne ja rehellinen kaipaus. Se ilmeni selvimmin eräästä kirjeestä, jonka Bulgarian armeijan päällikkö tähän aikaan lähetti minulle. En voinut torjua sitä vaikutelmaa, että sen riveistä puhui mitä usein olin luullut huomanneeni tämän rehellisen upseerin sanoista: "Jos olisin ollut poliittisesti vapaa, olisin sotilaallisesti toiminut toisin." Tämän huomion hän kai niinkuin moni muukin teki liian myöhään.
Itävalta-Unkarilta hajosi yhtaikaa sekä poliittinen olemassaolo että puolustusvoima. Se ei jättänyt alttiiksi vain itseään, vaan myös meidän maamme rajat. Unkari nousi vallankumoukseen vihassaan saksalaisia vastaan. Saattoiko se olla mitenkään yllättävää? Eikö tämä viha kuulu madjaarin ylpeyteen? Oli tosin sodan aikana Unkarissa tunnettu toisiakin tunteita, kun venäläinen jyskytti rajalla, jyskytti moneen kertaan ja voimakkaasti! Millä riemulla olikaan tervehditty saksalaisia joukkoja, miten auliisti kestitetty, jopa hemmoiteltu niitä, kun oli kyseessä Serbian kurittaminen. Millainen innostus olikaan meitä vastassa, kun tulimme valloittamaan takaisin Siebenbürgeniä! Kiitollisuudenvelan tunnustaminen on harvinaista ihmiselämässä, valtioelämässä vielä harvinaisempaa.
Sen sijaan saimme Romaniassa monesti osaksemme avomielistä kiitosta. Siellä käsitettiin, että ilman Venäjän pirstomista ei Romanian vapaus olisi voinut toteutua.
Kun nykyään Saksassa erinäiset piirit tehostavat entisten liittolaistemme vihaa meitä kohtaan ja tahtovat sillä todistaa poliittiset ja sotilaalliset suhteemme erehdykseksi, ne nähtävästi eivät huomaa, että vihollistenkin leirissä kaikui vihanpurkauksia liittolaisystävien suusta. Puristivathan silmäimme edessä ranskalaiset sotilaat kätensä nyrkkiin sadatellen englantilaisia liittolaisiaan. Huusivathan meille ranskalaiset äänet: "Tänään Englannin kanssa teitä vastaan, huomenna teidän kanssanne Englantia vastaan!" Huusihan ranskalainen sotilas maaliskuussa 1918 osoittaen St. Quentinin katedraalin raunioita raivosta vavisten englantilaiselle vankitoverilleen: "Tuo on teidän työtänne!"
Toivon, että väärinkäsityksen ilmaisut meidän ja entisten liittolaistemme välillä vaikenevat yhä enemmän, kun siirtyvät pois ne synkät usvat, jotka peittävät totuuden ja jotka nyt estävät taistelutovereitamme näkemästä yhteisille kunniankentille, missä saksalaisen elämä pantiin alttiiksi heidänkin unelmiensa ja suunnitelmiensa toteuttamiseksi.
Luhistuminen ilmenee lokakuun lopusta lähtien kaikkialla, vain länsirintamalla saimme sen vielä estetyksi. Samalla kuin vihollisen painostus kävi siellä heikommaksi tuli myös meidän vastarintamme voimattomammaksi. Yhä pienemmiksi sulivat saksalaiset joukot, yhä suuremmiksi kävivät puolustusasemien aukot. Olisipa vain ollut joitakin reippaita divisionia, niin olisi tehty ihmeitä. Turhia toiveita, tyhjiä haaveita! Me vajoamme, sillä isänmaa vajoaa. Se ei voi enää antaa meille uutta elämää, sillä sen voimat ovat loppuun palaneet.
Kenraali Gröner lähtee marraskuun 1:senä rintamalle. Lähimpänä huolenamme on puolustuksen siirtäminen taaksepäin Antwerpenin—Maasin asemiin. Päätös on helppo, toimeenpano vaikea. Mitä kallisarvoisimpia taisteluvälineitä on vielä vihollisen puolella tätä linjaa, mutta vielä kallisarvoisempaa kuin näiden pelastaminen on 80,000 haavoitetun kuljettaminen edessäpäin oleviin sairaaloihin. Niin viipyy päätöksen toimeenpaneminen kiitollisuuden vuoksi, jonka olemme velkaa vertavuotaville tovereillemme. Ajan pitkään emme tosin voi pysyä nykyisissä asemissamme. Voimamme ovat nyt liian heikot, joukkomme liian väsyneet. Sitä paitsi pusertavat verekset amerikkalaiset joukot rintamaamme sen arimmalla kohdalla, Maasin alueella.
Mutta näiden laumojen taistelu myöskin opettaa Yhdysvalloille vastaisen varalta, ettei sodan ammattia opita muutamissa kuukausissa, että tämän ammatin taitamattomuus maksaa verivirtoja, kun tosi on kysymyksessä.
Samoin kuin Saksan taistelulinjat, pysyy vielä koossa etappi, kotimaahan vievä elinhermo. Synkkiä kuvia tosin ilmenee siellä täällä, mutta suurin piirtein on vielä sisäistä pontta jäljellä. Kauan ei sekään enää sentään voi kestää. Jännitys on kohonnut äärimmilleen. Jos sattuu mikä tahansa järkytys, samantekevää armeijassako vai kotona, ei romahdus ole vältettävissä.